Kun en kaipaa sinua enää
Elämässä on muutama lyömätön tunne.
On kiireinen aamu, jona kaikki liikennevalot näyttävät vihreää ja jokainen bussi, raitiovaunu ja juna on sekunnilleen ajoissa.
On eteisen pöydälle unohtunut korvis, pinni tai tunnistettava hiuskiehkura, joka tuo mieleen rakkaimman ihmisen.
Sitten on valokuva, tekstinpätkä ja vanha sähköposti, jonka luettuaan vihdoin tajuaa:
En ikävöi sinua enää.
”On helpompi nähdä asioiden alut kuin loput”, toteaa Joan Didion Goodbye To All That -novellin avauskappaleessa. Lause sykähdyttää, sillä se on naurettavan totta.
Alut ovat selkeäpiirteisiä ja suloisia, loput muodotonta, epämieluisaa mömmöä. Epämääräisyys tekee irti päästämisestä välillä vaikeaa.
Kun joudumme vastentahtoisesti luopumaan jostain tärkeästä – ihmisestä tai asiasta – aivot huijaavat sydämiämme uskomaan, että tästä menetyksestä ei muuten sitten yli päästä. Sanonta ”poissa silmistä, poissa mielestä” ei suotta elä ja voi hyvin noin parissakymmenessä maailman kielessä. Useimmiten se on ainoa tapa ja tämä tiedetään iiristä mandariinikiinaan.
Myös minulla on se lipastonlaatikko, jonne pakataan entisten poikaystävien joulukortit ja kahden dollarin photobooth-kuvat, jossa irvistetään, hymyillään ja lopuksi pussataan.
Sähköpostikansio, johon kerätään se sydäntäsärkevä kirjeenvaihto, jota ei kuulu lukea enää kymmenettä kertaa läpi.
Lehtipinon alle piilotettu novellikokoelma, joka tuo mieleen sen ihanan, entisen kodin, jonka takapihalla grillattiin ja katseltiin yössä tanssivia tulikärpäsiä.
Luopua ei onneksi tarvitse ikuisesti.
Koittaa se päivä, jolloin laatikon voi jälleen avata, sähköpostikansion arkistoida ja kirjat kaivaa esiin. Koska enää ei ärsytä, satuta tai itketä. Koska nyt voi hymähtää ja todeta puoliääneen, miten paljon parempiin paikkoihin elämä sittemmin vei.
Itse muistin tänään, miten vähän kaipaan New Yorkia.
Niinpä tiedänkin, mitä aion illalla nukkumaan mennessä lukea:
Kun maailma ei tarjoile tulikärpäsiä ja puskista kurkkivia pesukarhuja, on mentävä itse niiden luo.