Kun huolettaa, ota vitonen
Kassialma, väsähtänyt kassialma.
Se olisi nimeni, jos minun pitäisi esitellä itseni James Bond -tyyliin.
Radiohiljaisuutta ihmetelleille: olen juossut koko viikon. Ajatukseni ovat kipittäneet jalkojanikin kovempaa.
Joinain päivinä olen tehnyt töitä iltapäivästä aamuviiteen. Toisina miettinyt, onko tässä työmaailmassa meitsille paikkaa ollenkaan.
Olen nainen, jolla on sekava tukka ja joka herää aamukuudelta nähtyään unta, että on nukkunut kuusi tuntia pommiin. Yhtenä päivänä kaupungilla huomasin, että olin kynsienlakkaukseltani unohtanut kokonaan toisen käden.
Ehkä siksikin ratikassa viereeni istahtanut mies kysyi:
”Ooks jostain oopperasta tulossa? On meinaan pikkusen artsy meininki tossa sun tyylissä!”
Hupsistakeikkaa!
En ole koskaan ymmärtänyt päivästä päivään skarpisti eläviä ihmisiä.
Silti minä – olosuhteiden pakosta epäsäännöllisesti kekkuloiva kassialma – tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että nukun joskus kahteentoista ja missaan aamun parhaat brunssitunnit.
Ei pitäisi.
Viimeaikaiseen ajatuksenjuoksuun on kulunut sen verran energiaa, että kevyemmilläkin kantamuksilla hengästyttäisi.
Kiitos 25 turhan työhakemuksen, kahden melkein saamani päivätyön ja lukuisten sori, mutta meille et kyllä kelpaa -vastauksen jälkeen olen kyseenalaistanut lähestulkoon kaiken osaamiseni ja miettinyt, että mikä tässä saakeli soikoon maksaa.
Väsyttää, mutta uskon ja toivon, että kohta helpottaa.
Odotellessa toimia kuuluu kuin mikäkin anglosaksoni: otettava vitonen, eli relattava.
Sitten jaksan taas kirjoittaa.
Ja tietty palata itsekseni – tavalliseksi kassialmaksi.