Lähtemisen ihana kamaluus

Tehdään tämä nyt selväksi: lähteminen on maailman mälsintä.

En pidä hyvästeistä, ja läksiäiset kuuluvat inhokkisanojeni kirkkaimpaan kärkeen. Tämä tulee monelle yllätyksenä – olenhan reissaava jokapaikanhöylä.

Vaan ei, olen myös lähtijänössö.

Asialle löytyy hyvä selitys: heittäydyn lähdön hetkellä aina ylinostalgiseksi tunnemöröksi. En tihrusta, mutta idealisoin.

Tunnekuohuissani fiilistelen lähestulkoon mitä vain: menneitä murjukämppiä ja pieleen menneitä miesjuttuja. Joskus jopa passiivisaggressiivinen lähipesulan setä tuntuu itse isä aurinkoiselta. Että kiitti vaan kadonneista sukkapareista, suakin mä mietin.

Mutta kyllä hyvästeissä jotain hyvääkin on.

Vaikka se, että lähtemistä edeltää välivaihe, jonka voi käyttää kaikkeen siistiin!

Mitä mieltä olette esimerkiksi näistä?

Itselleni kun ei tule kysymykseenkään, että jättäisin kaupungin:

Näkemättä Lower East Siden trollimuseon. Kuraattorille jätän sitten kertomatta, miten hukutin omani mökkijärveen vuonna 1992.

Yrittämättä päästä katsomaan Saturday Night Liven liveshow’ta. Tämä voi tarkoittaa yötä NBC-studioiden jäisellä jalkakäytävällä, mutta mitäs ei nainen hyvän komedian ja Taran Killamin takia tekisi? Vastaus: ei mitään.

Kokeilematta new age -hullutuksia kuten Reiki-hierontaa. Chakrat, auetkaa!

Ilman vikoja Output-bileitä. Williamsburgin ikiomalla elektroklubilla on ehkä mitä käsittämättömin asiakaskunta, mutta se ei haittaa. Tanssimaan tänne tultiin, tanssimalla täältä lähdetään. Ja selkeyden nimissä: nämä eivät sitten mitkään läksärit ole. Momma just likes to dance!

Parhain perjantaiterkuin Laura, joka valitsi tänään kuvitukseksi pari nostalgiakuvaa Irlannista joululta 2012. Myös sieltä ärsytti lähteä, eikä vähiten siksi, että meillä oli tuollaiset hienot yhden punnan pupumaskit.