Lattianrajassa löllyjille

Ystäväni kodin lattia, 5. kesäkuuta 2015:

Olen pukeutunut tummanvihreään, liian isoon miesten t-paitaan. Pääni on painava ja mahassani banaanipannukakkua. Ulkona on nättiä, mutta minua itkettää. Pyydän ystävältäni kynän ja kirjoituspaperia. Paperin yläreunaan raapustan sanat Lauran kesä.

Jos olin ollut poissa tolaltani pitkin kevättä, tämä oli olotiloistani alhaisin. Kesä oli alkamaisillaan, lupaavasti alkanut ihmissuhde päättynyt ja kaikki suunnitelmani kosahtaneet.

Niinpä päätän keksiä uusia. Aloitan:

Lähden pois Helsingistä, vaikka Köpikseen. Vuokraan pyörän, ilmoittaudun purjehduskurssille ja opettelen tanskaa. Ja kuka tietää, ehkä jään sinne. Eihän mua täällä mikään pidättele, eihän? Paras idea ikinä, vu-huu!

Ystäväni katsoo minua hetken. Sitten hän ehdottaa:

”Entäs jos kuitenkin jäisit tänne ja ihan vaan relaisit?”

Jankutan vastaan noin viisi minuuttia. Lopulta nyökytän.

Nyökytän, vaikka lattianrajassa löllyvänä, räkäisenä ihmiskasana en nähnyt Helsingin kesässä mitään jännittävää tai odotuksen arvoista. Olin vakuuttunut, että olisin surullinen syksyyn asti ja vieläpä miljöössä, joka muistutti aivan kaikesta:

Älä ota kasiratikkaa! Älä kävele sitä yhtä katua Kruununhaassa! Vältä ulkoilmatapahtumia, äläkä nyt ainakaan kuuntele Sufjan Stevensiä!

Eipä tiennyt tyttö, että juuri jääminen olisi se parhain päätös. Kesästä tuli nimittäin elämäni antoisin – emmekä ole vielä edes elokuussa.

Olen harrastanut elämässäni paljon karkumatkailua. Niin kutsutaan reissaamista, jonka motiivina on epämukavista tilanteista ja tunteista liukeneminen. Joskus tämä on toiminut. Useimmiten kuitenkin ei.

Tänä kesänä olen totutellut uusiin ajatuksiin vanhoissa ympyröissä. Oikeastaan en ole edes ajatellut. Olen vain elänyt, mitään pelkäämättä ja murehtimatta.

Kuluva kesä tullaan muistamaan monesta asiasta: kallioista, öisistä uintireissuista ja päämäärättömistä pyörämatkoista. Kismet-suklaasta, lähikauppani uudesta kassasta ja kesäfestareista, joilla pussasin tuntematonta poikaa puskassa.

En ole tehnyt mitään, mutta samalla ihan kaikkea.

Karkumatkalaisena ajattelin aina toisin: mitä kauemmas kodista, sitä parempi meininki. Olin väärässä.

Yhdessä kesässä minusta on tullut huoleton hippi, joka uskoo asioiden järjestymiseen ja onnellisiin yhteensattumiin arkisissa olosuhteissa. Kun herään aamuisin, olen innostunut. Kun menen nukkumaan, olen kiitollinen. En ole tippaakaan tylsistynyt ja mikä parasta: minulla ei ole kiire yhtään mihinkään.

5. kesäkuuta kyllä oli.

Nyt odotan päivää, jona keksitään puhelinsovellus, jolla voi lähettää jälkiviisastelevia viestejä omalle itselleen.

Omassani lukisi näin:

Nyyhki nyt vaan siellä lattialla, mutta ei tää ikuisesti kestä. Kohta poltat itsesi merellä ja katselet tähtiä sohvasurffarin seurassa. Analysoi vähemmän ja syö enemmän – suklaata. Sitten onkin jo elokuu ja sinä hyvin onnellinen.

Koska niin olenkin.