Lauran levylautasella: The Raveonettes – Pe’ahi

The Raveonettes julkaisi tällä viikolla yllätyslevyn.

Tässä omat kaksi senttiäni aiheen tiimoilta:

a) En enää pysy laskuissa, monesko pitkäsoitto on kyseessä. Ilmeisesti seitsemäs.

b) Uutuusalbumia ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua bändin vahvimmaksi, ainakaan edellisiin reivilevyihin verrattuna.

Mutta sitten.

Vanhojen lempparisaundien – särökitaroiden, väkevien bassolinjojen ja unelmankevyen rallattelun – pariin on aina yhtä huojentavaa palata. 

Aivan kuin pari vuotta sitten, kun löysin tanskisbändin uudelleen monen vuoden kuuntelutauon jälkeen. 

Se tapahtui yllättävästi: tatuointisession taustamusiikkina soi mikäs muukaan kuin Chain Gang of Love -älppäri, jonka kävin 15-vuotiaan taskurahoilla Oulussa asti hankkimassa. 

New York Was Great, kuului levyn vika biisi, ja tottahan se oli. Elämä tuntui hyvältä ja niin The Raveonetteskin.

Tuona keväänä kuuntelin läpi bändin koko tuotannon. Levyistä muodostui jenkkivuosieni täydellisyyttä hipova soundtrack.

Livenäkin olen bändin sittemmin nähnyt.

Kerroista ikimuistoisin lienee Webster Hallin keikka syksyltä 2012. Pimeä ja savuinen konserttihalli tarjosi lähestulkoon täydelliset puitteet tummanpuhuville, laahustaville rytmeille. Viimeisimmän keikkani näin kesällä Kööpenhaminassa. Tuolloin pääsin ihan kainaloon saakka. 

Kohtaamisella opin, että Sharin Foo ja Sune Rose Wagner ovat mukavia, hemmetin pitkiä ja aivan yhtä cooleja kuin voi ihminen reivijumaliltaan odottaakin.

Vähän kuin lempparibiisini uudelta pitkäsoitolta.

Toivottavasti tykkäätte:

//www.youtube.com/embed/IOWjLfyRoQY?rel=0