Muistojen Pariisi
”Ikävöitkö koskaan takaisin Pariisiin?” tulin kysytyksi tovi sitten.
Minun piti miettiä hetki.
En ole aivan varma. En, vaikka tapasin teininä viettää tuntikausia sängylläni kaupungista unelmoiden ja sen nettikameroita ratsaten. Moni asia on matkan varrella muuttunut – New Yorkiin olen kotiutunut erittäin hyvin, ja uusi kaupunki on täyttänyt kaikki odotukseni ja enemmän. Täällä olen tuntenut oloni hyvin luontevaksi ja kotoisaksi – luultavasti enemmän kuin missään muualla aiemmin.
Silti. Joskus on kiva haikailla ja senhän jokainen nostalgiasieppo tietää.
Missä se sitten tuntuu, ikävä?
Yksittäisissä pienissä asioissa, eletyissä hetkissä, jotka haluaisi säilöä turvalliseen paikkaan piiloon auringonvalolta. Lähileipomon patongissa, jota toisinaan söi sekä lounaaksi että illalliseksi, kun opiskelijabudjetti ei antanut muulle periksi. Niissä myöhäisissä illoissa, joina polki kotiin kultaisena hohkaavaa Seinen rantaa ja tukassa tuntui vienoinen tuulenvire. Muistellessa viidennen kaupunginosan lempielokuvateatteria, joissa näytettiin menneiden vuosikymmenien elokuvia ja jonka penkeille istahtaessa tuntui saapuneensa 60-luvulle. Sitä, miten kauniilta kaupunki näytti rakastuneen silmin, ja hetkissä Pariisin parhaiten piilotetussa Laduréen teehuoneessa, jonka muhkeat leivokset ravitsivat sekä silmiä että mieltä.
Taakse jäi yksi pieni, mutta kotoinen opiskelijaluukku, jonka katolle tuli kiivettyä monet kerrat vaaleanpunaista taivaanrantaa ihailemaan. Jonka kuumuuteen tukehtui kesällä ja jossa sai talvella toisinaan nukkua toppatakki päällä. Sen sisälle kantautui aina kadun kuhina, liikenteen ja ohikulkijoiden äänet, joita oli kiva kuulostella uuteen päivään herätessä, kahvikuppi kädessä.
Paljon lämpimiä muistoja kerkesinkin takintaskuihini keräillä.
Haluanko sitten takaisin?
En.
Nykyhetki tuntuu aivan liian antoisalta moiseen. Spontaaneilla pyöräretkillä, kutkuttavilla keskusteluilla tuntemattomien kanssa ja illoilla kämppisten seurassa on vielä paljon opetettavaa. Taas viiden vuoden päästä osaan jo nähdä mikä merkitys nykyisellä elämänvaiheella oli, ja sekös vasta jännittävää onkin.
Pariisia tulen muistelemaan aina sillä samalla lämmöllä, joka täytti rintani, kun matkalaukkuineni Ranskan maaperälle ensimmäisen kerran saavuin. Viime talvena vein päätökseen yhden teini-iän unelman, mutta kurkin avoimin mielin kohti tulevaisuutta. Jo Pariisissa opin sen, että maailma pyörii juuri oikealla lailla ilman minunkin huoliani ja valvottuja öitä.
Kun luopuu yhdestä, saapuu tilalle muuta – yleensä jotain paljon parempaa.