Mulla kolme suojelusenkeliä on
Inboxini on täyttynyt viime aikoina eriskummallisista asioista.
Olen saanut lähestulkoon identtisen viestin kolmelta miespuoliselta ystävältäni: he ovat huolestuneita.
Kyselevät vointia ja sen sellaisia. Mutta ennen kaikkea aikovat kuulemma pitää huolen siitä, että tällä kertaa sydämeni ei säry.
Tällaisiako ne suojelijat ovat — valppaita isoveljiä, jotka antavat selkään sille rentulle, joka uskaltaa itkettää pientä siskoa? Voi pojat!
Mutta ei minua ole itkettänyt. Päinvastoin.
Ei vaikka olen kompuroinut tanskan kielen sanojeni kanssa. Ollut tänään 10 tuntia töissä. Uusinut 104 dollarin metrokortin. Leikannut siilini liian lyhyeksi pimeässä kylpyhuoneessa ja katunut aamulla.
Joskus olisi naurettavan helppo heittää hanskat tiskiin. Uskoa, että tässä maailmassa pärjää ainoastaan potkuilla. Vakavalla naamalla. Sydämettä.
”Noku oot liian kiva!”
No niinpä hitto oonkin. Ja aion olla siihen asti, että vedän viimeisen henkäykseni. Enkä muuten anna hymyni hyytyä. Koska sille, joka heittää kiviä tielleni, lahjoitan leveimmän.
Voimillani syön mieluummin vaikka niitä (ainoita) hyviä amerikkalaisia karkkeja, joita lähikaupastani saa. Hymyilen, kun näen värikkään kukkakimpun ikkunameren keskellä. Opetan äidinkieltäni pojalle — viimeksi luimme iltasaduksi Pekka Töpöhäntää. Ja siihenhän hän nukahti. Muumi-tyynyliinalleni.
Äh! Vaikka kuinka haluaisin uskoa, että hyviksille käy tässä elämässä parhain päin, minulla on kummallinen tunne. Siitä, että jollakulla on tässä onnessa näppinsä pelissä, tavalla tai toisella.
Tänään sain häneltä tekstiviestin.
”Olet sopo.”
Siinä luki.
Voi suojelusenkelit minkä teitte!