Muotimuistoja vol.2
Olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa kouluni kanssa, että kolmeen opiskeluvuoteeni on sisältynyt pakollisia työharjoittelujaksoja, jotka ovat olleet kaikki pituudeltaan kolmen ja kuuden kuukauden väliltä.
Harjoittelupaikkojen hakeminen on itsessään ollut aina opiskelijan omalla kontolla, joten kärsivällisyyttä on tarvittu ja paljon. Kilpailu on kovaa, ja jokaisella kouluni oppilaalla on varmasti kauhutarinoita haastatteluista, työtehtävistä tai jopa työpaikoista. Itse en elä intern and tell-periaatteella, mutta jakaisin nyt mielelläni pintaraapaisuna joitain kiinnostavia faktoja kolmesta tärkeimmästä tekemästäni harjoittelusta.
Ensimmäisenä vuonna työharjoittelu oli suoritettava myyntitehtävissä. Italialaiselle Patrizia Pepelle hain kouluni antaman kontaktilistan innoittamana, sillä olin törmännyt aikaisemmin samana vuonna tekemässäni stailausjutussa merkin vaatteisiin.
Tein kaiken kaikkiaan neljä kuukautta myyntityötä kolmessa Pariisin myymälässä naisten, miesten -sekä lastenvaatteiden parissa, ja virkaintoisena sain hankittua itselleni myös vähän luovempaa sekä huomattavasti kiinnostavampaa tehtävää jo heti harjoittelun alkumetreillä. Pyysin nimittäin myymäläpäälliköltämme saada hoitaa Pariisin lippulaivamyymälämme esillepano, silloin kun visual merchandiserimme ei ollut paikalla. Pomo tykkäsi jäljestäni ja niinpä tein hommaa koko kesän muiden töiden ohessa.
Töissä käytimme vain merkin vaatteita, jotka saimme valita tietyn budjetin rajoissa. Minä valitsin vedenvihreät pillifarkut, joiden kanssa kuului käyttää roosanväristä t-paitaa. En tainnut muussa sitten tuona kesänä kulkeakaan.
Kerrottakoon myös, että täällä pääsin myös tutustumaan ensimmäistä kertaa hienoon asiaan nimeltä henkilökunta-alennus. Sattuneesta syystä harjoittelupalkkarahoista ei sitten kovin paljon taskuun jäänyt. Ups!
Seuraavan harjoittelun päätin lähteä tekemään New Yorkiin. Lähetin kaiken kaikkiaan yli kolmekymmentä hakemusta ympäriinsä, mutta sisäänostamaan halusin eniten. Yllätys olikin suuri kun lajinsa hienoin Saks Fifth Avenue-tavaratalo otti minuun yhteyttä. Siitä alkoi nelivaiheinen työhaastattelurumba, jota hoidin Ranskasta käsin puhelimitse ja vielä paikankin päällä.
Sain kuin sainkin paikan, ja olin ainut ulkomaalainen koko noin kolmikymmentäpäisessä, kaikki eri osastot käsittäneessä työharjoittelijajoukossa. Minulle tarjottiin paikkaa naisten designer-käsilaukkuosastolta, ja tein töitä tiimissä, jonka tehtävänä oli ostaa muun muassa Chloén, Balenciagan, Marc Jacobsin, Jimmy Choon, Nancy Gonzalezin ja Donna Karanin laukut.
Kokemus oli loistava. Tein töitä 40.kerroksisessa, tavaratalomme vieressä sijaitsevassa tornitalossa. Pääsin myös tiimini kanssa kaikkialle – kymmeniin showroomeihin ympäri kaupunkia, tapaamaan suunnittelijoita sekä katsomaan näytöksiä. Harjoittelu oli siis kaikin puolin onnistunut, ja suuressa amerikkalaisessa yrityksessä työskentely oli varsin silmät avaava kokemus.
Työkavereiden antama luottamus, ensimmäinen oma työpöytä, sähköposti ja puhelin olivat myös jokseenkin häkellyttäviä asioita. Yksi harjoitteluajan nurjista puolista olivat tosin erittäin pitkät työmatkat. Ne venyivät toisinaan päivittäin jopa yli kolmituntisiksi. Niistä johtuen aikaa ja energiaa muuhun tekemiseen jäi hyvin vähän.
Kolmannen ja toisiksi viimeisimmän työharjoitteluni tein Pariisissa. Laukuista edellisen työharjoittelun tiimoilta kiinnostuneena hain ensin töitä Lancelilta tuotantopäällikön assistenttina, mutta lähetin hakemuksen hetken mielijohteesta myös pariisilaiselle muoti –sekä taide-concept storelle L’Eclaireurille. Kävi niin, että lopulta sain molemmat paikat, mutta kuten juttujani kesällä seuranneet varmasti tietävät, päädyin jälkimmäiseen. En tehnyt töitä myymälöille, mutta autoin yrityksen melko nuoren nettikaupan pyörittämisessä kaksi kuukautta.
L’Eclaireur, joka on ollut edelläkävijä alalla jo yli kolmekymmentä vuotta omantakeisella konseptillaan, oli ymmärrettävästi vaikuttava, vaikkakin kenties vähiten omaa koulutusta vastaava kokemus. Niinpä lähdin pois jo vähän ennenaikaisesti. Työilmapiiriltään parempaa paikkaa tosin sai hakea.
Tekemieni harjoitteluiden määrä on ollut toisinaan ihmetyksen aiheena, ja varsinaisten jaksojen ohessa minulla on ollut ilo työskennellä hetken verran muun muassa myös Ivanahelsingille sekä L’Oréalille. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että tämänkaltaiset kokemukset ovat ehdottomia mikäli alalla oikeasti haluaa päästä eteenpäin – jo ihan pelkästään kontaktien tähden.
Näiden kokemusten kautta löysin tieni nyt Suomeen Marimekolle, jossa tulen tekemään hommia PR-tehtävissä joulukuuhun asti. Hassua kyllä – oudointa tähän asti on ollut lähinnä suomen kielellä työskentely. Sillä kun on joutunut vuosia pyristelemään eteenpäin kahdella vieraalla kielellä usein työpaikan ainoana ulkomaalaisena, on selvää, että vaihtelu virkistää!
Kuvat: Omat arkistot, Patrizia Pepe & L’Eclaireur