Mutta miksi naurat

Ranskassa asuessani ajauduin usein koomiseen tilanteeseen.

Paikalliset tapasivat kummastella sitä, miten ihmeessä minulla oli aina niin kivaa. 

”Mais pourquoi tu rigoles, mutta miksi naurat?” kyselivät puolitutut koulussa, bileissä ja illallisilla.

Äkillisesti esitetty kysymys hämmensi joka kerta.

Elämänilo ei näyttänyt nousevan kielimuurin yli. Ei vaikka ranskalaiset eivät ole yhtään sen huumorintajuttomampia, kuivempia tai ikävämpiä ihmisiä kuin kukaan muukaan. Heille hirnuva ilopilleri oli korkeintaan eksoottinen näky.

Nyt ymmärrän kysymyksen toiselta kantilta. Kysyjät halusivat tietää, mikäs saa ihmisen vapautumaan, nauttimaan elämästä ja olemaan itsensä.

Siihen osaan jo ehkä vastatakin.

Olen viime aikoina pohtinut paljon onnellisuutta ja hyvää elämää.

Ajattelen, että yksi tärkeimmistä teistä onneen on tarkkaavaisuus. Kyky antautua päällä oleviin tilanteisiin ja huomata, mitä ympärillä todella tapahtuu.

Useamman kerran olen tippunut ansaan. Vaipunut haaveajatteluun ja käynyt toiveikasta dialogia tulevaisuuden kanssa. Ajatellut kuumeisesti seuraavaa siirtoa, kaupunkia, maata ja kieltä. Samalla olen unohtanut olennaisimman – sen, että elämää ei voi suunnitella. Voi vain heittää syötin veteen ja toivoa mahtavaa saalista. Useimmiten se löytyy jo omasta takaa.

Kun asiat tuntuvat hallitsemattomilta, nykyhetken nyansseihin tarttuminen rauhoittaa. Ne ovat arkipäivän juonenpätkiä: rautiovaunussa keskustelevia vanhuksia, kotona odottava suklaalevy tai hyvin mennyt työpresentaatio. Asioita, jotka stressaavassa elinympäristössä tai elämäntilanteessa unohtuvat aivan liian usein.

Niin unohtui minultakin, joskus pitkäksikin aikaa. Vaan eipä unohdu enää.

Nyt minulla on muistisääntö. Se kumpuaa vuosilta, jolloin onneani tiedusteltiin harva se hetki.

Kun hukun haihattelumereen, mietin ranskalaisia. Keskusteluja, joissa jouduin ääneen selittämään, mikä minua nyt niin naurattaa.

Vastaus on sama kuin kahdeksan vuotta sitten:

”No, enpä tiedä – kai tässä on vaan niin kiva olla.”