Olisipa sitä suklaata
Asuin maagisen pitkän kesän talossa, jonka jääkaapista löytyi aina suklaata. Makeansuolaista maitosuklaata, jonka sekaan oli ripoteltu cashew-pähkinöitä.
Sitten muutin, ja helteetkin lähtivät jonnekin syksyn sadepilvien matkaan. Lämmintä piti riittää lokakuulle, katinkontit. Toista oli ennen, sainhan vilpottaa sandaaleissa joskus pitkälle loppusyksyyn saakka.
Olen oppinut tänä kesänä paljon.
Paljon enemmän kuin niistä kinkkisyyksistä, joista voisi olettaa ihmisen oppivan. Viimeaikaiset oivallukset liittyvät muutokseen. Kesän jäljiltä voisin väittää olevani jonkin sortin brutaalien elämänmuutosten wannabe-asiantuntija.
On hemmetin inhottavaa, kun pois repäistään jotain, mikä oli joskus omaa – ihan sama mitä tilalle tarjotaan. Uskonkin, että uusissa, yllättävissä elämäntilanteissa on oikeasti vain yksi huono puoli: niihin totuttelu.
Tiedättehän: tunne, että tässä sitä nyt ollaan. Kelloa ei voi siirtää, naamoja ei voi muuttaa ja uuden kotitalon takapihalla ei ole nuotiota, jonka ääressä paahtaa iltaisin vaahtokarkkeja. Pankkitili ei pullistele ja ruokakaupasta ei saa (edelleenkään) ricotta-juustoa. Heikolla hetkellä se pännii, joskus vietävästikin.
Suurimmat elämänmuutokseni liittyvät työelämään ja ihmissuhteisiin. Jonain hetkinä olen sortunut salakavalaan entäs jos -ajatteluun.
Miettinyt, jos olisin pulleatilisenä päivätyöläisenä maistanut viikon freelance-elämää. Toimistoon palattuani olisin viettänyt puolen tunnin kahvitaukoja kuukauden.
Olisin napannut matkaan muutaman elämänmakuisen, kyynisen rakkausneuvon. Olisin pysytellyt sinkkuna seuraavat viisi vuotta.
Olisin jättänyt avaamatta sydämeni sille kaverille, josta ei ystävää lopulta tullutkaan. Vaan saakeli, enpäs tiennyt paremmin. Ei ollut kristallipalloa messissä.
Jos olisin aavistanut, mitä tuleman pitää, olisin takuulla toisaalla. Jäänyt peiton alle pelkäämään, jämähtänyt johonkin, mikä ei palvele tarkoitustaan.
Muutos kirpaisee, mutta huomaan tottuvani. Mitä pidemmälle pääsen, sitä enemmän tykästyn uuteen todellisuuteen. Joskus jopa nautin.
On uusi koti, uusi horisontti ja uusi alku. Turvaisa huone ja suojaisa takapiha, jolle uskaltaa jättää pyöränsä yöksi vaikka höttöisellä spagettilukolla. Se on aika jees.
Sain vähän aikaa sitten blogikommentin, jossa pyydettiin vanhaa, määrätietoista Lauraa takaisin. Ei se ole mihinkään hävinnyt.
Kerron kyllä teille ennen pitkää, mitä olen pääni menoksi viime kuukaudet puuhastellut. Omasta mielestäni jotain paljon parempaa, kunnianhimoisempaa ja lauramaisempaa mitä tähän asti ikinä.
Ja sitten on tämä: olisi kamalaa löytää itsensä samasta liristä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Siksi on tervettä pysähtyä ja tehdä pieni taktinen suunnankorjaus. On kivaa, että unelmat ja ajatukset täydellisestä elämästä muuttuvat ajan kanssa. Olisi huolestuttavaa, jos näin ei olisi.
Ehkä onkin niin, että irrottaminen kuuluu kuvaan. Sen jälkeen voi taas jatkaa vähän ehompana, vahvempana ja (muka) viisaampana oman elämänsä asiantuntijana.
Vain yhdestä en yli pääse: siitä suklaasta.