Keväällä sen päätin: alan elää hetkessä, ihan oikeesti.

Päivä kerrallaan ja vähemmän haavemaailmassa hillumista, tiedättehän.

Päätin keskittyä yhteen ajatukseen ja asiaan. Unohtaa jonninjoutava multitaskaus ja ryhtyä ylpeäksi uniosaajaksi.

Näpäytykseni sain pian kiireisen kahvilan jonossa, ruokakaupan pakastealtaalla ja gospel-keikalla:

”Olet täällä – just nyt!” huusi pastori baarin esiintymislavalla – juuri kun mieleni lähti sooloilemaan.

Jäin kiinni rysän päältä.

Joku näki, että vatvoin salaa seuraavan päivän pyykkejä, vaikka oikeasti olisi pitänyt vain tanssia.

Koska jos mitään elämästä tiedän, on se tämä:

vain pöljä jättää valvomatta aamukuuteen yökyläilevän ystävän kanssa, skippaa lettukestit kuntokuurin tähden tai miettii pyykkivuoroaan, kun voi reivata itsensä uuvuksiin parhaassa seurassa.

Eikä hetkessä eläminen pelkkiä täydellisiä toveja tarkoita: se on myös sitä, että hymyilee ratikassa mmmbopia luukuttavalle papalle ja nauraa omalle surkeudelleen, kun tili näyttää nollaa pitkän reppureissun päätteeksi.

”Mitäs hemmettiä sitä nyt tehdään?” kysyn tuolloin itseltäni.

Useimmiten otan päikkärit.

Vaikkapa siksi, että asioiden päätön murehtiminen ei vaan tepsi, no, ikinä.

Kun maailmanlopun meininki ottaa ylivallan, kuvittelen mielessäni pahimman mahdollisen: miten vedän turvilleni kadunristeyksessä, sekoilen sanoissani ihmisjoukon edessä tai luottamukseni petetään. 

Sitten pelkään ajatusta muutaman sekunnin, jopa minuutin.

Harjoitus päättyy, kun en enää jännää – pahin tapahtui jo.

Lopulta kaikki menee loistavasti.

Haahuilua harrastan toki edelleen, sopivissa annoksissa.

Tällä hetkellä unelmoin vähän elokuusta, tulevista töistä ja uuden elämän rakentamisesta. Voisi sanoa, että ideoita riittää.

Tässä yksi: syksyllä haluaisin asua kahdessa kaupungissa.

Enää on keksittävä, miten tämä toteutetaan.

Mutta ei aivan vielä.

Ekaks otetaan päikkärit.