Tämän lähemmäs ei juhannuskokkoa päästy.

Kalliolle pystytetty nuotiomme sammui sateessa yhtä nopeasti kuin syttyikin, kiitos yllärisadekuuron. Mutta siinä se Suomen kesän viehätysvoima kai piileekin.

Siinä, että voi välillä pukeutua villapaitaan keskellä kesäkuuta.

Siinä, että saa loikkia lätäköissä ja hengittää kirpakkaa kesäilmaa.

Siinä, että voi kertoa juhannuksen räntäsateesta nykkiläiskavereille, jotka paahtuvat parhaillaan 35-asteisessa betoniviidakossa, yötä päivää.

Koska kesäni otan paljon mieluummin tällaisenaan, rakeineen ja satunnaisine helleaaltoineen.

Pohjois-amerikkalaisia lainaten: different strokes for different folks, eli jokainen tyylillään.

Ja tässä suomalaisessa stailissa nyt vaan on jotain aika ihanaa.

Juhannusta juhlin viimeksi seitsemän vuotta sitten.

Keskikesä korkattiin tuttuun tyyliin: maaseudun rauhassa, järven rannalla – kasteniittyjen ja koivujen katveessa. Oli puusaunaa, kokkoa ja keskiyön juhannustaikaa. 

Vaan ei enää, ei tällä kertaa.

Tämän juhannuksen vietän Helsingissä. Sadekuuroisissa asfalttimaisemissa, talviturkillisena juhannuspaluumuuttajana. Puusauna ja kokko kyllä löytyy – Seurasaaresta.

Vain taikabisnekset mietityttävät. Niin kaupunkiin kuulumatonta kamaa ne ovat. 

Vai mitä olette mieltä esimerkiksi näistä keskikesän nakuiluklassikoista:

Kun juoksee alasti ruisvainion ojia, tulee yhdeksännessä ojassa sulhanen vastaan. 

Kun kiertää kolmikulmaisen pellon alastomana kolmesti, tapaa kolmannella kerralla elämänkumppaninsa.

Kun katsoo kaivoon, lampeen tai lähteeseen juhannusyönä, mieluiten alasti, näkee tulevan puolisonsa. 

Teoriassa jees, mutta entäs meidän pellottomien ja lammettomien laita sitten?

Meitä varten keksittiin tietty tämä:

Sulhosta voi uneksia myös vasemman jalan sukka väärinpäin jalassa.

No olisitte nyt saakeli heti sanoneet.

Teistä en tiedä, mutta tällä juhannusneidolla toteutukseen menee vähintään viimeinen.

Ihanaa juhannusta, naiset!