Kun joku seuraavan kerran kysyy, tiedän miten Köpistä kuvailla:

kaupunki on kuin yhtä isoa olohuonetta vain.

Viikonloppu vei minut moneen paikkaan.

Lähiöstä Vesterbrohon ja lopulta kaupunkireiveihin. Somalialaisiin chicha-kekkereihin ja Christianian metsään aamuyön joutsenia tiirailemaan.

Käväisin myös rokkifestareilla, kiitos kaverin teinitähtiveljeltä nyysittyjen ilmaislippujen. Takahuoneessa tapasin lempparibändini – puolivahingossa, tietenkin.

Pyörällä on ajettu ja mansikoita syöty. Opeteltu lausumaan kööpenhaminalaiskatujen nimiä ja törmätty puolituttuihin yllättävissä paikoissa.

Kerrottu ja kuultu juttuja, köpisläisiä urbaanilegendoja. Muun muassa se, mikä kahden vuoden takainen mustavalkokuva koristaa yhä erään nørrebrolaiskodin seinää.

En puijaa, jos sanon, että Kööpenhamina on ollut hyvä. Ehkä jopa aivan paras.

Köpis on kodikas, ja paremmin ei voi asiaa sanoiksi pukea. Tätä hyggeä toivon kuskaavani vähän myös kotopuoleen – pää tuntuu nimittäin nyt aika kevyeltä, huolettomaltakin.

Tämän muistanen myös, kun asiaa seuraavan kerran tiedustellaan. 

Köpis on ihana – aivan kuten kaupungin kokoiselta olohuoneelta sopii odottaa.