Kiitos kyydistä

photo-26.jpg

Viimeinen viikko New Yorkissa tuntuu epätodelliselta. Se on käynyt viime päivinä selväksi. 

Päivätyöt taakse jättäneenä olen tehnyt tuttavuutta uuden identiteettini kanssa: olen kohta kaupungiton vaeltaja. Se on yllättävän kivaa.

Vain yhden asian kanssa en ole vielä sujut: pian olen myös pyörätön. 

Viimeisinä päivinäni olen koettanut hengittää sisääni kaiken sen, mikä on kohta muisto vain: kevään ensimmäisten kirsikkapuiden lehdet, kotisillan kupeessa korista pelaavat lapset ja ne viiden dollarin stand up -keikat, joihin jätin aivan liian usein menemättä. Hamstraan karkkikaupasta kirpeää pallopurkkaa ja käyn gospel-keikalla baarissa, jonne pitkätukkahipsterit kokoontuvat maanantai-iltaisin tanssimaan. Täällä me käytiin koko maaliskuu 2012 ja täältä me ajettiin kotiin metrolla aamuyöstä  2.25 dollarin kertalipulla.

Koti oli oikeasti kaverin sohva, ja suorin reitti, G-juna, remontissa koko kevään. Queensiin piti kiertää Manhattanin kautta. Kun kerran jäin yöksi jumiin Flatbushin lähiöön, oli päätös tehty: pyörä oli hankittava ja pian.

Sen ostin huhtikuussa 2012 Manhattanille muutettuani. Pyörä oli ruosteenpunainen, raskas ja rakas. 1960-luvun menopelini päätyi käsiini työkaverin kautta, joka oli ostanut fillarin vaimolleen Williamsburgin ulkoilmakirppikseltä. Vaimo ei tykännyt, meikä tykkäsi  sadan dollarin arvosta. Jo ensikohtaamisella tiesin, että pyörälle olisi annettava kutsumanimi, ja niinpä nimesin sen Jesperiksi.

Me tulimme toimeen kuin Washington Square Parkiin eksyneet rakastavaiset: hetkemme olivat täynnä jännitystä ja lakkaamatonta löytämistä. Ei väliä, miten pitkä välimatka, pyörän leveällä, patinoituneella nahkaistuimella oli mahdoton tuntea itsensä väsyneeksi. Ainoa ongelmani oli esteettinen: vaaleanpunaisista, kumisista ohjainkahvoista oli päästävä eroon. Tilalle löytyivät onneksi pian hienot korkkikäsikahvat.

Jesper oli kokenut New Yorkin -oppaani, joka johdatti minut läpi liikennetukosten, hiljaisten sivukujien ja parhaiden pyöräkaistojen. Kuljimme usein myös junalla. Kerran päädyimme metron hissiin erään vanhemman herrasmiehen kanssa 8. Avenuen asemalla. Hän kertoi omistaneensa tismalleen samanlaisen pyörän nuoruudessaan, viisikymmentä vuotta aiemmin.

Sitten tuli syyskuu. Lauantaiaamu ja aavemaisen hiljaiset Flatironin kadut. Liikennetolppaan lukittu pyörä hävisi korkkikahvoineen. Kadulle tiputtamallani avainnipulla saattoi olla asian kanssa jotain tekemistä. Silti vielä tänäkin päivänä uskon, että se lähti omatoimisesti  ansaittuja eläkepäiviään Etelä-Amerikan aurinkoon viettelemään, varmaan. Vanhus.

Jesperin korvasi uutuudenkiiltävä, mintunvihreä Linus, jonka hankin hätäpäissäni chealsealaisesta pyöräkaupasta samana iltapäivänä. 700 dollaria myöhemmin vannoin, etten kiintyisi tyhmään karkkipyörääni koskaan. 

Toisin kävi.

En tiedä, millaista ajastani New Yorkissa olisi tullut ilman pyörän tuomaa vapautta. Työmatkoja, hengähdystaukoja ja pyörätreffejä söpöjen brooklyniläispoikien kanssa. Pyörättä olisin litistynyt täyteenammuttuun L-junaan monta kertaa. Tahrinut kenkäni sata-asteisella asfaltilla. Jäänyt ilman joka-aamuista Williamsburgin sillan blow drytani, joka pahimpina päivinä kaataa melkein kumoon.

Manhattanilla pyöräily saa edelleen niskavillani pystyyn, ja Westside Highwayn pyöräkaista on parasta, mitä voin renkaideni alle toivoa  varsinkin kesäaikaan, jolloin Hudson-joelta puhaltaa vastaleikatun nurmen tuoksu. Pyörätön New York olisi ollut totaalisen erilainen.

Mitä kakkosfillariini tulee, on se minulla vieläkin. En olisi koskaan uskonut, miten vastahankaisesti voisin vielä joku päivä lykätä sen listaamista Craigslistin myyntiosastolle. Ei tosin niistä syistä kuin alunperin ajattelin.

Pyörästä eroon hankkiutuminen tarkoittaa yhtä asiaa: yhteiset kilometrimme, minun sekä kaupungin, ovat takanapäin, ja seuraava  nyt jo 25 senttiä kalliimpi metrokyyti  suoraan JFK:lle. 

Ja sitten on tietenkin tämä: pyörä on naarmuinen ikäisekseen. Hemmetin naarmuinen, jopa.

Kaukana siitä uutuudenkiiltävästä design-pyörästä, johon sijoitin aikoinaan kahden kuukauden ruokarahat. Fillarin säilyttäminen kommuunimme keittiössä, uunin ja keittiönpöydän väli vakituisena parkkipaikkanaan, ei tehnytkään siitä kauniisti ikääntyneen Jesperini kaltaista. Ainoastaan pyörän, jonka ulkomuoto kielii naurettavan huolimattomasta omistajasta. 

Mennyttä ovat jännityksentäyteiset pyöräretket. Nyt nähtävänäni on enää, millainen pyöräkaistaa väärään suuntaan, kuulokkeet korvilla huristeleva kaahailija sen seuraavaksi saa. Uskokaa mua, niitä on paljon.

Kai olen vain kamalan kiitollinen. Kiitollinen, että sain kokea upean kaupungin fillarin selästä, omilla ehdoillani. Kiitollinen siitä, etten koskaan joutunut pyöräonnettomuuteen. Edes niinä päivinä, kun jätin  turhamaisuuttani tietenkin  kypärän kotiin.

Nyt henkensä (ja kampauksensa) säilyttäneenä, melkein entisenä newyorkilaisena voin sanoa: thank you for the ride. Kiitos kyydistä. Kivaa oli.

Kun joku huomenna vastaa myynti-ilmoitukseeni ja hakee sinut  rakkaan pyöräni  pois, muistan naarmusi ja rengasrikkosi kuten ohikiitävän rakastajan: lämmöllä. Aikamme oli rajallinen, mutta sitäkin antoisampi. 

Huomenna olet jonkun muun, ja minä painun takaisin maan alle metrokortteineni.

2.50 dollarin arvosta.

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Kuka valmisti sun vaattees?

Kuten moni blogeja ja sosiaalista mediaa keväällä seurannut tietää, vietetään tänään maailmanlaajuista Vaatevallankumouspäivää.

Kyllä juuri tänään käännämme nuttumme kirjaimellisesti nurin läpinäkyvämmän vaatetuotannon puolesta.

Aloitetaan nyt vaikka tästä kolmen vaatekappaleen asukokonaisuudesta:

IMG_7926.jpgIMG_7900.jpg

1980-luvun neule on vintage-löytö. Kuten moni aikalaisensa, pusero on valmistettu Yhdysvalloissa.

Merkkiä tuskin on enää olemassa (Tantalize, haloo?) mutta mainittakoon, että Jenkeissä tuotantonsa säilyttäneitä vaatemerkkejä löytyy yhä. Tähän jengiin lukeutuvat muun muassa: American Apparel, Pendleton, Rodarte, Nanette Lepore  ja Anna Sui.

IMG_7915.jpg

Urban Outfittersiltä vuonna 2012 hankkimani Kimchi Bluen hame on valmistettu Kiinassa.

Jos jättimäisiä tuotantovolyymeja on uskominen, näin lienee firman monen muunkin vaatteen laita. Nettitaustatutkimus osoitti, että tuotantoa löytyy myös Intiasta ja Bangladeshistä.

IMG_7910.jpg

Tämä työkaverilta saatu t-paita on niin ikään valmistettu Yhdysvalloissa. Merkki ei ole tuttu, mutta valmistusmaan ja -ajankohdan (vaate on korkeintaan pari vuotta vanha) perusteella se on todennäköisesti paikallista pientuotantoa. 

Tämänpäiväinen asuni on näin ollen 2/3 amerikkalainen ja 1/3 kiinalainen!

Ja nyt kun Vaatevallankumouksen makuun päästiin, jaan loppuun vielä muutaman oman tärppini vastuullisemman muodin puolesta.

Vinkki 1: Ennen kuin ahdistut Made in Chinasta pesulapussa, muista, että etiketit ovat suuntaa-antavia. Oleellisinta on se, että itse kulutat vastuullisesti ja vaalit vaatekaappisi sisältöä.

Vinkki 2: Ekomuotihepalla on helppo ratsastaa, mutta totuus on tämä: aitoa kestävyyttä on lähellä valmistettujen tuotteiden suosiminen ja eettisyyttä harkitut ostopäätökset. 

Vinkki 3: Anna käytetylle mahdollisuus! Kuulostaa mälsältä, mutta uskokaa mua: mitään ei tehdä nyt paremmin (tai edes hienommin) kuin ennen vanhaan osattiin.

Jos taas uuden tuotteen alkuperä tai tuotanto-olosuhteet mietityttävät, voi niiden arvioimiseen käyttää seuraavia nyrkkisääntöjä:

 Mitä suuremmalta ketjulta vaatteesi ostat, sitä todennäköisempää on, että ne on valmistettu massatuotantona Aasiassa (Kiina, Bangladesh, Intia.)

 Keskisuuret ja pienet, eurooppalaiset vaateyritykset tuottavat mallistonsa usein lähempänä: Itä-Euroopassa, Marokossa sekä Turkissa.

 Vain italialaisten ja ranskalaisten luksustuotteiden valmistus on pysynyt pitkälti kotimaissaan. Tosin tarkkana tässäkin  etikettiin painetaan ainoastaan tuotteen viimeistelymaa. Että hei vaan teillekin, Madagaskarissa kasatut, Ranskassa viimeistellyt Hermèsin silkkihuivit!

Kysy itseltäsi myös mitä oikeasti tarkoittaa:

– Tuotteen matala hinta: millainen on korvaus, jonka vaatteen tekijä on saanut 4.95 eurolla kaupassa myytävästä t-paidasta tai 39.95 euroa maksavasta trenssistä?

– Tiedon saatavuus: onko lisäinfo helposti saatavilla? Saatko läpinäkyviä, mutkattomia vastauksia tuotantoon liittyviin kysymyksiisi myyjältä, asiakaspalvelusta tai yritystä suoraan lähestymällä? Pitäisi, nimittäin.

Ja tietty lopuksi:

Kuka valmisti sun vaattees? 

Kerro se tänään kommenttiboksissa, blogissasi tai sosiaalisessa mediassa hashtagilla #InsideOut.

Me tahdotaan tietää!

Muoti Ajattelin tänään Päivän tyyli Trendit