Muistattehan vielä ihmevihon?

Tarinoillani on aina punainen lanka, ja tänään aion paljastaa salaisuuteni – ainakin mitä minulle sattuviin ihmeellisyyksiin tulee.

Aloitetaan kertomalla, että yksikään elämäni sattuma ei oikeasti ole sattuma. Pitkään en osannut sanoin – järjestä nyt puhumattakaan – selittää, miksi tiettyjä asioita vain tapahtui ja miten minä tiesin niistä jollain tasolla jo etukäteen.

Joskus olen kirjoittanut sydämen, toisinaan sisäisen äänen seuraamisesta. Tällä tarkoitan tietenkin intuitiota.

Jo lapsesta lähtien olen osannut lukea hämmentävän tarkasti muita ihmisiä ja heidän tunteitaan. Aikuisiällä olen alkanut soveltaa samaa sisäistä tietämystä myös muilla elämäni osa-alueilla.

Tämä supervoima löytyy meiltä kaikilta. Nyt kerron, miten.

Intuitiosta puhutaan aivan liian vähän. Elämme järjen ja järkeilyn maailmassa, ja hylkäämme helposti tietouden, joka ei ole loogisen mielemme selitettävissä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tai pidä selittää.

Päämme sisältä löytyy aina kaksi ääntä: ensimmäinen on intuitio, toinen pelko. Joka hetki meillä on vapaus valita kumpaa kuuntelemme.

Intuitiivisen äänen tunnistaa lempeydestä. Intuitio ei ole ikinä kriittinen, epärakastava tai tuomitseva. Sitä on pelko. Ilman pelkoa luottaisimme aina itseemme, tekemisiimme ja valintoihimme. Kun pelkäämme, sisäinen äänemme mykistyy.

Intuitio kannustaa ja antaa hyviä, rakastavia neuvoja. Pelko lamaannuttaa ja lukitsee. Intuitiivinen tunne on luonteva ja kotoisa. Pelko muuttaa jatkuvasti mieltään ja tuntuu epävarmalta.

Usein ajattelemme, että syyt pelkoihimme kumpuavat ympäriltämme: ei tarpeeksi täydellisistä kumppaneista, ystävistä, työpaikoista ja elämäntilanteista. Oikeasti ympäristömme on vain pelkojemme peili.

Minä irtisanoin pelkosopimukseni lopullisesti kesän alussa. Olin lopeensa kyllästynyt edestakaiseen venkslaamiseen, ja haastoin pelkoni perusteellisesti. Analysoin, erittelin ja nimesin niistä jokaisen. Tutkistelin tarkkaan, millä tavoin pelot ovat elämääni tähän asti vaikuttaneet, eikä jälki ollut kovin nättiä. Mukavaa tämä ei ollut, mutta täysin pakollista. Halusin tulla sinuiksi jokaisen pelkoni kanssa.

Pelkoni kohtaamalla tein tilaa intuitioni äänelle. Sitten aloin soveltaa vain sitä: töistä arkielämän tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, oli kuviteltu tai todellinen riski kuinka suuri tahansa.

Aloin kuunnella itseäni kaikessa. Jos ääneni kertoi, että kaipaan lepoa, lepäsin. Jos se sanoi, että minun oli mentävä tiettyyn paikkaan tiettyyn kellonaikaan, en kyseenalaistanut mitään. Menin vain. Sitten alkoi tapahtua.

Mikä alkoi iltapäivästä, venyi viikoksi. Pian viikosta tuli kuukausi, sitten toinen. Kyllä kannatti: en ole eläissäni ollut yhtä varma, onnellinen ja määrätietoinen. Uuden luottamuksen turvin olen ottanut lukuisia riskejä ja tehnyt asioita, joihin en olisi ikimaailmassa ennen ryhtynyt. Olen poikennut tutuista tavoistani, toiminut vanhoja vaistojani vastaan ja luottanut sokeasti asioiden oikeinpäin kääntymiseen.

Pulaan en ole joutunut yhtä ainuttakaan kertaa. 

Nyt harvassa ovat päivät, joina ei tapahdu mitään ihmeelliseksi luokiteltavaa. Mentaalinen ja fyysinen ihmevihkoni täyttyy kovaa vauhtia.

Nyt toki haluatte tietää, miltä intuitiivinen oivallus tuntuu ja miten se saavuttaa. Tässä vastaus: joskus se vain tulee, toisinaan on hiljennyttävä. Itselleni iso apu on meditaatio. Kun pysähdyn totaalisesti 10-20 minuutiksi, en jää ikinä ilman vastauksiani. Oivallus on spontaani ja siitä tulee rauhallinen, rento ja juurtunut olo.

Tämä ei toki tarkoita, etteivätkö pelkoni nostaisi päätään yhä. Ero entiseen on se, että osaan tunnistaa ja pysäyttää ne. Peloissani tiedän olevani esimerkiksi silloin, kun yritän mikromanageerata elämääni, sen tilanteita tai ihmisiä, tai kun kysyn neuvoja muilta. Pelkoa on myös se, että ajattelee valitsevansa väärin ja joutuvansa tämän tähden epäedullisiin tilanteisiin ja lopputuloksiin.

Tässä hyvät uutiset: yksikään valinta ei ole väärä. On yksinkertaisesti kahdenlaisia teitä, lyhyitä ja pitkiä. Kun kuuntelen intuitiotani, tiedän valitsevani aina lyhyimmän reitin – sen, jolla minun oikeasti kuuluu olla. Näitä ovat tilanteet, joissa vain tietää, osaamatta selittää miksi. Tietämys on kristallinkirkasta.

En esimerkiksi osaa järkeistää sitä, miksi olen joskus vain tiennyt saavani tietyn asunnon, työn tai asian. Tai sitä, miksi joidenkin ihmisten kanssa syntyy välitön yhteys ja toisten ei.

Tämä ei tarkoita, että kaikki menisi täysin oman mieleni mukaan. Voi olla, että asuntoni menee ensin jollekulle toiselle ja minä saan sen vasta peruutuspaikalta. Tai että ihmissuhteeseeni tulee särö tai ajanjakso, jona emme ole syystä tai toisesta yhteydessä. Tiedän silti lopputuleman olevan hyvä.

Minulle on yhdentekevää, mitä sisäisestä tietämyksestä ajatellaan. Intuitiota saa pitää täytenä totena tai silkkana puppuna. Itselleni se toimii, ja voimavara on kaikkien halukkaiden saatavilla.

Omaa elämääni eivät pelot enää ohjaa. Kun ne joskus nousevat pintaan, tiedän mitä kuunnella – oikeaa sisäistä ääntäni, intuitiotani. Muuhun en enää luota.

Ja eipä niin tehnyt muuten Einsteinkaan.

Taannoin jouduin kiivaaseen väittelyyn.

Minä ja keskustelukumppanini vänkäsimme siitä, mitä positiivisella elämänasenteella saa aikaan – jos ylipäätään yhtään mitään.

Oma kantani oli optimistinen. Keskustelukumppanini oli räikeästi eri mieltä: hänen mukaansa useimmat asiat elämässä olivat epäreiluja ja epäkohdista sai ja kuului valittaa, mielellään suureen ääneen: kaikille ei vaan riitä, minulla on aina vähemmän, minä olen aina epäonninen.

Vaikka kuinka yritin löytää ymmärrystä näkökantojemme välillä, lähdin keskustelusta täysin häkeltyneenä. Kuuntelinhan ihmistä, jolla oli kaikki.

Jälkeenpäin pohdin, miksi kohtaamisemme oli yhtä tunnelatautunut ja ennen kaikkea sitä, miksi minä kimpaannuin tilanteesta niin paljon. Oliko kaverini liian negatiivinen tai minä liian positiivinen? Olinko minä kieltotilassa omien negatiivisten tunteideni kanssa? Oliko hän oikeassa ja minä täysin kujalla, vai kenties toisinpäin?

Mietin asiaa päivän pari. Sitten vastaus valkeni: yhtään asiaa en ole saavuttanut valittamisella, pahan puhumisella tai peloillani pauhaamisella. Kaikki hyvä on kummunut kiitollisuudesta. 

Joten ei, negailu ei kuulu maailmankuvaani niin pitkään, kun voin itse vaikuttaa jokaiseen elämäni olosuhteeseen joko jäämällä tai lähtemällä.

Aina olen voinut.

Ennen kuin joku nostaa kultalusikkakortin esiin, kerron vähän itsestäni.

Kasvoin epätasapainoisessa avioeroperheessä. Minulla ei ole lapsuudenkotia tai isovanhempia. Asun yksin yksiössä. Olen naimaton ja lapseton sinkku, mutta en täysin omasta tahdostani. Koulutukseni maksoin ja maksan vielä kahdeksan vuotta itse, ilman opintotukia tai -lainoja. Ennen valmistumistani työskentelin vuosia siivoojana, lastenhoitajana, tarjoilijana ja kaupan kassana. Niiden sivussa tein ilmaisia työharjoitteluita. Monta vuotta työskentelin 12 tuntia joka päivä. Lomaa minulla oli 14 päivää vuodessa. Nykyistä työtäni etsin yli puoli vuotta. Keikkatyöläisen arkeni oli aina niin epävarmaa, etten useimmiten tiennyt, miten seuraavan kuun vuokrani hoidan. Jos olisin voinut, olisin varmaan palannut siivoamaan.

Se, että joltakulta löytyy perhe, rakastava puoliso, lapsia, vakituinen työpaikka, koti tai edes joku edellä mainituista, on minulle uskomatonta onnekkuutta.

Ja vaikka ei, en kestä ajatella kuinka järjettömän siunattua elämä silti on – erityisesti omani.

Joka ikinen olosuhteeni on tehnyt minusta naisen, joka olen tänä päivänä. Kiitän sydämeni pohjasta taustaani, epäsuotuisia tilanteitani ja nihkeitä ihmissuhteitani, jotka ovat opettaneet minulle aivan kaiken. Eniten ne ovat usuttaneet ottamaan vastuun omasta elämästäni.

Olisi helppo syyttää muita, huonoa tuuria tai vain vääriä ajoituksia. Tosiasia kuitenkin on, että olen itse valinnut suurimman osan elämäni tilanteista: käynyt yksityiskoulun, muutellut ympäriinsä miten sattuu ja valinnut ihmisiä, jotka eivät osanneetkaan rakastaa. Kaikkeen en ole voinut itse vaikuttaa, mutta tulevaisuudestani päätän vain minä.

Mutta miten? Ajatuksillani, tietenkin. Vain minä valitsen linssieni värin. Vaaleanpunainen ei ole aina paha.

En usko pakottamiseen tai esittämiseen. Uskon autenttisuuteen ja aitoihin tunteisiin. On enemmän kuin ok olla vihainen käteen jääneestä lyhyestä tikusta, mutta ennen pitkää on löydettävä uusi, parempi maailmankuva ja tikku – opittava ja mentävä eteenpäin.

Myös minä olen ollut negatiivinen, surullinen, pettynyt ja masentunutkin. Kysynyt, mikseivät asiat voisi olla edes vähän helpompia tai miksi minä en saanut kaikkea, mikä toisille tippui taivaasta. Sitten muistan: saan vielä.

En epäile sekuntiakaan, että paikkani olisi jossain muualla kuin missä juuri nyt olen.

En kyseenalaista villeimpienkään haaveideni toteutumista juuri oikealla hetkellä – silloin, kun olen itse ne ihmisenä valmis vastaanottamaan. Se, ettei minulla ole jo aivan kaikkea ei ole indikaattori mistään muusta kuin siitä, että toiveeni ovat vielä matkalla.

Odotellessa raivaan tilaa: tutustun itseeni ja selvitän perinpohjaisesti, mitä elämältäni ja ihmissuhteiltani oikeasti haluan. Valitsen töitä, joissa pääsen olemaan avuksi muille lahjojani käyttämällä ja kutsumustani seuraamalla ja vietän aikaani sydäntäni ja sieluani ruokkivissa ihmissuhteissa. Toisin sanoen: teen itsestäni maailman onnellisimman ihmisen niissä olosuhteissa, jotka ovat tällä hetkellä tarjolla.

Ennen kaikkea aion olla aivan saakelin kiitollinen.

Jos joskus näette kadulla kukille, vauvoille ja villakoirille hymyilevän hurupäisen muikkelin, se olen luultavasti minä. Hymyni ei valehtele, sillä se on totta.

Olen todella onnekas.