Viime aikoina olen kirjoittanut paljon matkustelusta.

Syy tähän löytyy suuresta ja kivuliaasta elämänmuutoksesta, jonka kohtasin puolitoista vuotta sitten. Jokaikinen prioriteetti koki tuolloin täyskäännöksen, ja kumma kyllä, monet ennen tärkeiltä tuntuneista elämänarvoista sulivat samoin tein. Tilalle astui lakkaamaton halu nähdä, kokea ja tuntea – niin paljon kuin mahdollista.

Reissaaminen on ollut prosessin elintärkeä osa.

Jokainen matka on ollut opettava ja avartava kokemus – eniten olen oivaltanut omista rajoistani. Ironista onkin, että useat ulkomaanvuodetkaan eivät ole yltäneet samaan kuin viikon telttaretki tuntemattomien seurassa. Kun joskus kaipaan mukavaa mietiskeltävää, palaan kuvitelmissani kuohuvan Irlanninmeren äärelle tai kävelyretkelle etelä-Islannin erämaahan. Vaellukselle New Yorkin osavaltion helteisiin lehtimetsiin tai talvisen Montrealin tuulisille kaduille.

Yksikään materialistinen muistoni ei kykene päihittämään sitä lämpöä ja onnellisuudentunnetta, joka on mielessäni noilla hetkillä myllertänyt. Ja myllertää yhä.

Tunne on oikeastaan sanoinkuvaamaton. Valottaa osaan ainoastaan oivaltamiani asioita. Tässä niistä tärkeimmät.

Roadtrip Yhdysvaltain itärannikolla kevättalvella 2012 opetti rohkeutta. Kuusi matkaseuralaistani tapasin vasta pakussa.

Impulsiivinen minimatka Kööpenhaminaan keväällä 2012 muistutti, että elämässä on aina oltava utelias.

Telttailuviikko Islannissa keskellä-ei-mitään auttoi oivaltamaan, miten vähällä (tavaramäärällä) elämässä pärjää.

Joulu Irlannissa sai nauttimaan yksin olemisesta ja itsenäisen matkustelun tuomasta vapaudesta. Yksinäiseksi en tuntenut oloani edes pyhien tyhjentämässä Dublinissa.

Junamatka Kanadaan muistutti, että aikaa tässä maailmassa riittää. Lopettaa täytyy ainoastaan turha murehtiminen.

Mitä sinä olet oppinut matkalla?