Haaveissani vuodelle 2013 ei siinnä kallis käsilaukku, laihdutuskuuri tai kynsieni geelilakkaus.

Ei. Uudenvuodenlupauksellani ei ole mitään tekemistä materian kanssa. Jos totta puhutaan, taskussani on aivan toisenlainen kortti tuleville kuukausille.

Viime vuonna pääsin näkemään paljon – muutin uuteen maahan ja matkustelin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Onnentyttö, sanoisivat eräät.

Ja tottahan se on.

Kauneimmat muistoni vuodelta sijoittuvat jonnekin Reykjavikin vanhan sataman ja Skaftafellin jäätikön juurella sijainneen leirintäalueen välimaastoon. Eloisien New Yorkin osavaltion lehtipuiden ja Irlannin punavihreiden nummien keskelle. Jonnekin, missä suuren maailman hälinän ja tikittävän päänsisäisen kellon saattoi unohtaa täysin.

Kohtaamisemme ei kuitenkaan ollut silkkaa sattumaa. Jokainen kokemus kun muistutti siitä, että maailmaa ei voi vaeltaa sokkona, sormien läpi kuikuillen.

Hyvän startin ajatusketjulle antoi luontokuvaaja James Balogin nelivuotisprojektista kertova dokumentti, jonka kävin katsomassa kotikulmieni leffateatterissa aivan vuoden loppumetreillä.

Valkokankaalla tarkkailtiin vuosien, jollei kuukausien, hirmutahdilla mitättömiksi hiekkakasoiksi kutistuvia Grönlannin, Alaskan sekä Islannin jäätiköitä. Maisemia, joita minäkin olin vain kuukausia aiemmin käynyt huuli pyöreänä ihmettelemässä. 

Tuona iltana itkin ensimmäistä kertaa elokuvissa. Se sattui.

Minä hölmö kun luulin jo tekeväni tarpeeksi.

Vuodelle 2013 minulla on vain yksi uudenvuodenlupaus: pysyä uteliaana ja tiedonnälkäisenä. Miettiä tekemisieni seuraamuksia suhteessa ympäröivään maailmaan, luontoon sekä sen olentoihin. Kuuden kuukauden, viiden vuoden tai kahden vuosikymmenen mittarilla. Kysyä olellisuuksia ja herättää hedelmällisiä ajatuksia. Jatkaa suuren kokonaiskuvan hapuilevaa hahmottelua, pienen ihmisen kapasiteetilla.

Meillä on urakkaa, tyypit.

Sanoista on onneksi oikein hyvä aloittaa.