Tapasin viime yönä bileissä miehen, joka oli muuttanut New Yorkiin vuonna 1984.

Kuten arvata saattaa, en luonnollisestikaan malttanut olla tiedustelematta, millainen kaupunki oli tuolloin ollut. Vapaamielinen ja luova, mies kertoi. Sääntöjä ei ollut, sai tehdä lähestulkoon mitä halusi ja meno oli katossa.

Paras vuosi hänen mukaansa oli 1988.  Silloin hän täytti 24 vuotta.

Vedin henkeä ja hymyilin niin empaattisesti kuin viinipäissäni kykenin.

Huvitti kertoa, että miekkosen juttelukumppani oli vetänyt ensimmäiset hengenvetonsa samaan aikaan, kun hän veteli boheemeissa taiteilijabileissä. Mutta joo, toki. Ymmärsin hyvin.

Bondasimme yllättävällä tavalla. Olimmehan molemmat viettäneet täällä elämämme parasta aikaa samanikäisinä. Vain muutaman vuosikymmenen erotuksella, tietysti.

Kumma kyllä, mitä enemmän pääsen ihmisten tarinoihin kiinni, sitä ihmeelliseltältä tuntuu, miten yksi kaupunki on voinut muuttua niin paljon lyhyessä ajassa. Miten omia turvallisia kotikulmiani ovat vielä parikymmentä vuotta sitten kansoittaneet huumejengit, ja kivenheiton päässä sijaitsevalla Times Squarella on käyty lähinnä maksullisten naisten perässä. 

Huh.

Mitenköhän sitten seuraavan kahdenkymmenen vuoden päästä?

Kerronkohan minäkin sitten junnuille kaupunkitarinoita 18.kerroksisen talon parvekkeella potkiessani lisää vauhtia pihakeinuun? 

En tosiaan tiedä.

Mutta tänään vedin jalkaan entisen työkaverin äidin timanttikorkkarit ehkä juurikin vuodelta 1984.

Toivottavasti kopistelen niillä vielä silloinkin.