Tämänpäiväistä hellepuseroani koristavat monenkirjavat galaksit.

Niistä sekä shortseista tulkoonkin virallinen kuumuudenkestävä asuni. Tukkaa en ole päästänyt valloilleen kohta pariin viikkoon — nuttura päälaella viimeistelee koko helppouden, ja onpa minusta tullut samaan syssyyn erään toisen nuoren neitosen tavoin laiska tukanpesijä.

Saman parin viikon mittaisen ajanjakson olen huristellut sandaaleissa, eilistä korkokenkähairahdustani lukuunottamatta. Niissä pyöräilin Brooklyniin, ja takaisinkin olisin varmaan tullut, jos lattaribaarissa nauttimallani raikkaalla margaritalla ei olisi ollut niin tuhoisia vaikutuksia.

Niinpä sitten nappasin Jesperin kainaloon ja kuljimme kotiin junan hellässä huomassa. Ei sitä tosin ihan seikkailutta selvitty  — kotikulmien metroasemalla vastassa meitä odottivat monen monet kiviportaat. Tepastelinkin ne sitten ylös muina tyttöinä pikkupienissäni ja 15 cm:n korkokengissä raskasrakenteisen vintage-pyöräni kanssa.

Ja menestyshän se oli. Vanha suosikkisanontani, mitä ikinä teetkään, tee se pokkana, päti taas tässäkin. Jopa portaiden ylätasolla seisoskellut poika antoi aplodit.

Niin. Mihin sitä tosiaan miehiä tarvittiinkaan?