Kaupunkipyöräily saattaa hyvinkin olla parasta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Tai ainakin melkein.

Pariisissa asuessani rakastin puhki neljä pyörää. Vai pitäisikö sanoa kolme — yksi pyöristäni lähti voron matkaan pari päivää ostohetkestä, joten tuttavuutemme loppui lyhyeen. Onneksi uusi löytyi aivan yhtä reippaassa aikataulussa, ja tajusinpa sitten samaan syssyyn hankkia kunnon lukotkin.

Niin paljon kaupunkipyöräilystä loppujen lopuksi nautin, etten Pariisin-vuosinani ostanut Carte Orangen, eli paikallisen metrokortin, kuin tasan yhden kerran. Vasta kaupunkiin muuttaneelle se tuntui luontevalta valinnalta. Tuosta eteenpäin rullailinkin menemään vain ja ainoastaan pyörän selässä. Kesät sekä talvet.

Mutta eivät kaikki pääasialliseen kulkuvälineeseeni olleet ihastuneita. Vähiten ymmärrystä harrastukselleni herui luokkatovereiltani:

”Taas siellä sataa, ja aina se vaan pyöräilee.”

Korkokengissä. Minimekossa. Tukka silmillä. 

Monta kertaa sain kuulla pian kuolevani. Ja ihmekös tuo — läheltä liippasi monta kertaa. Pariisin sekasortoisen liikenteen ja autojen seassa puikkelehtimisessa oli oma jännityksensä, mutta kylmiä väreitä sain ainoastaan Riemukaaren liikenneympyrässä.   

Sitten koitti päivä, jolloin Pariisin-pyöräni avaimet vaihtoivat omistajaa, ja hyvästelin rennon kaupunkirullailun aikamoiseksi toviksi. 

Vuoden verran sitä kaiken kaikkiaan kesti. Kuuden kuukauden maagisen rajan rikkouduttua aloin vähitellen ymmärtää, mikä vanhoja luokkakavereitani pyörättömyydessä oli kiehtonut  — samat syyt, miksi minä olin täysin rinnoin nauttinut New Yorkin ilmastoitujen metrovaunujen sisään sujahtamisesta tammikuusta lähtien: Helppous.

Tai ainakin tähän päivään asti. Hetkeen, jolloin elämääni ilmestyi eräs merkittävä vanha herra, joka on kyydittänyt patinoituneella nahkasatulallaan kaltaisiani kulkijoita jo useita vuosikymmeniä. Jesper on hänen nimensä, ja newyorkilaiseen tapaan hän asuu asunnossani, makuuhuoneeni perimmäisessä nurkassa.

Ja kivaahan meillä on ollut: Eilen kävimme ihailemassa auringonlaskua Hudson-joella. Viikonloppuna kirmaamme iltapäiväksi keskuspuistoon, ja jatkamme kenties jopa Brooklyniin saakka. Mikä valloittavinta — alan taas vähitellen muistaa, miksi kaupunki näyttää niin paljon kauniimmalta, kun alla kulkee uskollinen menopeli. 

En tosin uskalla lähteä arvailemaan, mitä mieltä viininpunainen vanhukseni on vesirajaa hipovista pyöräilymekoistani, jotka hulmusivat varsin vapautuneesti jo Pariisin-vuosinani.

Toisaalta taas — jos tällä on kruisailtu minihameessa jo 1965, ei taida minunkaan helmoissani olla parantamisen varaa.

Kuvitus: Laura Pollari