”Elämä on laulu.

Osa surullisia, toiset vähemmän. 

Lauluja ne kaikki kumminkin on.”

Jäin miettimään kodittoman miehen sanoja astuessani ulos junasta. Niin sitä tässä vaan lauleskellaan, päivästä toiseen. 

Tuntuu kuin olisi vanhentunut kolme vuotta kolmessa kuukaudessa. Tarkkailemalla, oppimalla ja sopeutumalla. Sekä elämää että omaa itseään kuunnellen. Mutta eivät asiat aina ole näin olleet.

Koska minäpä kerron nyt teille jotain. Aivan liian usein ajatellaan, että ihmeet ovat iloisia asioita, muutoksia parempaan.

Ei välttämättä. 

Elämä on yhtä iloista ketjureaktiota. Jos en olisi ensin tehnyt suuria virheitä, en olisi tässä ja nyt. Hyvässä paikassa, ihmisten seurasta nauttimassa. Nauramassa vatsaani kipeäksi ja hakkaamassa kuvia ihooni hetken mielijohteesta. 

Jokaisella on menneisyytensä ja taakkansa, ja kaikille ei jaeta loistavia kortteja. Siispä kyllä. Joidenkin laulut soivat kepeämmin kuin toisten.

Mutta juuri siksi pitää yrittää. Koettaa tehdä huomisesta tätäkin päivää parempi. Elää ja tuntea täysillä, antaa mahdollisuus unelmille ja itselleen. Kokeilla ja oivaltaa, eksyä. Mokata kunnolla ja itkeä hetki sydän syrjällään. Sattuu, mutta vie eteenpäin.

On ihan ok olla tietämättä, mitä elämältään oikeastaan haluaa. Hölmöä on jättää kokeilematta, kulkea sokkona kädet silmiensä peittona. 

En minäkään tiedä, mitä mieltä olen muutaman vuoden päästä pääskysistä käsivarsissani. Toivottavasti samaa, mitä rypistyvistä silmäkulmistani. Haluan, että niissä näkyy elämä. 

Jälkipolvet kun tuskin saavat kauhean paljon irti elämäntarinasta, jossa äiti vähän suoritti.

Kerron mielummin, että juoksin päin seinää, katkaisin jalkani ja otin pari kolhua sydämeenkin. Nousin takaisin jaloilleni, entistäkin tarmokkaampana. Iskunkestävänä naisena, joka ei pienistä töyssyistä horju.

Entäs sinä?