Kimppa-asumista New Yorkissa

Nyt se on virallista — olen vihdoin Manhattanin tyttöjä!

Ensimmäistä kertaa elämässäni asun oikeassa kimppakämpässä, jossa me kolme asukkia — minä sekä kaksi amerikkalaista tyttöä — jaamme olohuoneen, keittiön sekä kylppärin. Jokaisella meistä on luonnollisesti myös omat huoneemme. 

Muuttoa tein kaksi pitkää iltaa kilttien taksisetien avustuksella, ja huoneen sain lopulliseen kuosiinsa eilisen verho-ostoksilla käymisen jälkeen. Tiesin tasan tarkkaan, mitä uudelta kodiltani halusin, joten kovin suuria ponnistuksia en joutunut tekemään. Lähes kaikki löytyi jo omasta takaa. Perjantaina kävin tilaamassa lounastunnilla kirjahyllyn, jonka kasasin itse, mutta kaikki muut kalusteet ostin edelliseltä vuokralaiselta. Aika näppärää.

img_7382_3.jpg

Kuten Pariisissa asuessani, halusin asumistilani olevan seesteinen ja äärimmäisen pelkistetty — pieni pala pohjoismaita tunkkaisessa suurkaupungissa. Jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu, sillä pyrin siihen, että kaikilla omistamallani esineillä on pieni tarina kerrottavanaan.

Ulkomailla asuessa suomalaisesta suunnittelusta syntyy turvallinen ja kotoisa olo. Maija Isolan Rautasänky-tyyny edustaa minulle perinteitä siinä missä Astrid Sylwanin Vattenblänk-torkkupeitto tuo modernimman särmän huoneeni ilmeeseen. Villaisen Motti-huovan sain vanhalta markkinointitiimiltäni läksiäislahjaksi tänne muuttaessani, ja yöpöydälläni nököttävä klassikoiden klassikko, Aalto-maljakko, oli lahja siskolta yo-päivänäni. 

img_7304.jpg

img_7368.jpg

Kauneinta huoneessani on tuo elämää nähnyt lattia. Tykkään siitä todella paljon.  

untitled-2.jpg

Kaikki muut vähäiset tavarani ovat oikeastaan peruja nuoruus- tai Ranskan-vuosiltani. Iittalan kulhosta kurkistavat lapsuuteni keräilysimpukat, joita vasten tykkäsin lapsena painaa korvani kuunnellakseni meren kohinaa. Myös maatuska on yksi ensimmäisten vuosieni lempiesineitä. Metropoli-pussukka on taas tuoreempi tulokas. Sen sisään on helppo kätkeä pienet sekä suuret koruaarteet. 

Myös Pariisista kerääntyi paljon muistoja. Lähestulkooon kaikki dvd:ni sekä kirjani ovat ranskankielisiä. Myös lempielokuvani Tuulen Viemää, eli Autant en emporte le vent.  

Päiväkirjaa pidän sentään suomeksi.

img_7401.jpg

img_7363.jpg

img_7362.jpg

Kirjat, ompelukone, kamera ja tietokone. Siinä taisi olla suurin muutettava omaisuuteni. Vaatteitakin minulla oli vain yksi matkalaukullinen, ja nekin olen jo päässyt ripustamaan komeroon. Kauniisti hengareihin pitkästä aikaa, ja sekös jos mikä tekeekin iloiseksi!

Yhdeksän kuukauden matkalaukkuelämän ja sohvilla nukkumisen jälkeen on kiva pystyä karkaamaan hetkeksi omaan maailmaansa suljettujen ovien taakse silloin, kun siltä tuntuu.

Myös talomme on loistavalla paikalla. Kun kurkistan ulos ikkunasta, nään keltaisia takseja ja kuulen poliisiautojen sireenit. Välillä hevosten kavioiden kopinaa. Voisiko parempaa oikeastaan edes toivoa? Ihana Manhattan ja ihana uusi koti!

P.s Täältä voi kurkata, millaiselta opiskelija-asuminen Pariisissa näytti.

Koti Sisustus

Synttäriyö

synttariyo.jpg

Uuteen kotikaupunkiin tutustuminen tarkoittaa monia asioita. Yksi olennainen osa on selvittää, mistä löytyvät kylän parhaat pirskeet. 

New York on oikeastaan täydellinen paikka käydä ulkona. Nautin eniten hitusen boheemista, rennosta meiningistä ja sitä täältä löytyy. Bileitä, joissa tytöillä on bootsit, pojilla parransänki ja nörttilasit. Sellaisia, joissa parista puserolle läikkyneestä kaljatahrasta ei synny kuin ystävyyksiä. Ja sitten tulee tietenkin se musiikki. Ilman sitä ei tule kauppoja.

Ennen tänne muuttoani olin jo hetkeksi ehtinyt unohtaa, mitä täydellinen illanvietto tarkoittaa. Kunnes menneenä synttäriviikonloppunani se sitten tapahtui: Löysin elämäni pippalot Brooklynistä.

Kaikki sai alkunsa, kun keskiöisen kakuttelun ja kynttilöiden jälkeen lähdimme ystävieni kanssa tsekkaamaan korttelibaarin, joka päällisin puolin näytti aivan tavalliselta Greenpointin pikkukuppilalta, ja jonka asiakaskunta vaikutti aivan niin rennolta kuin paikallisilta sopiikin odottaa.

Tiskin ohitettuamme aivan baarin perältä paljastui iso, pimeä huone. Keskellä sitä nökötti piano, jota kattoikkunasta loistava himmeä kuunvalo valaisi juuri sen verran, että oli jotenkuten mahdollista arvata, miltä tila mahtoi näyttää päiväsaikaan. Huoneen reunuksilta löytyi diner-henkisiä pöytäryhmiä ja parin askeleen korkuisia portaita, jotka laskeutuivat keskelle tanssilattiaa. Ja sitten niitä ihmisiä. Paljon.

Siellä me olimme, lähes pilkkopimeässä. Toisiimme liimautuneina, vain dj:n suloiset sävelet korvissamme. Paikka paljastui kohta maineensa arvoiseksi. Soittolista oli lähes täydellinen sekoitus new wavea, kasari-Bowieta ja amerikkalaisia klassikoita, jotka saivat unohtamaan hetkeksi pahan maailman. Siellä siemailin ylhäisessä tietämättömyydessäni merenneitodrinkkejä, joiden vaikutuksesta narusandaaleihin sonnustautuneet jalkani saivat ainakin neljän tunnin mittaiset synttäritanssit. Morrisseyn ja Robert Smithin säestäminä pyöritin jalkani tuhannelle solmulle ja tunsin olevani juuri siellä missä pitääkin. 80-luvulla.

Viimeiseen hitaaseen, Hey Judeen, minut veti kiharatukkainen hipster-poika, joka näytti allekirjoittaneelle, miten tämän kolumbialainen äiti oli opettanut tanssittamaan tyttöjä vakaalla otteella. Siinä minä hykertelin musiikista juopuneena kasvottoman pojan pyörityksessä ja sekös vasta naurattikin. Tuolloin, ihan vain parin minuutin verran, sain taas olla jonkun birthday girl.

Aamuviiden metrossa istuskeli yksi ällöonnellinen synttärityttö. Put on your red shoes and dance the blues, sanoi pää. Peilistä tuijotti panda silmineen, ja tukkakin oli sotkussa. Ei paljon haitannut. Oli meinaan paras syntymäyö naismuistiin.

 

Kuva: Sixteen candles (1984)

Puheenaiheet Höpsöä