Yhdysvalloissa vietettiin eilen kiitospäivää.

Kiitospäivä on juhlapyhä, jona muistellaan, mistä kuluneena vuonna ollaan oltu erityisen kiitollisia. Se on ylivoimainen suosikkini kaikista pohjoisamerikkalaisista perinteistä, ja aion jatkaa sitä vielä itseksenikin.

Mennäänpä siis muitta löpinöittä suoraan asiaan.

Kiitos siitä, että olen saanut elää ja varttua maassa ja paikassa, jossa en ole tullut syrjityksi ihonvärini, taustani tai seksuaalisen suuntautumiseni takia – en lapsena, en teininä, enkä aikuisena.

Kiitos jo etukäteen siitä, että kaikki muutkin saavat.

On ylivoimaisen tärkeää, että päätämme tänään tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Rakkaus kuuluu kaikille, mukaan luettuna lähimmäisenrakkaus.

Asia on itsestäänselvyys, eikä vaadi sen enempää perusteluja, mutta tämän sanon: älkää nyt hyvät ihmiset sotkeko asiaan ainakaan lapsen oikeuksia. Seksuaalisella suuntautumisella ei ole hölkäsenpöläystäkään tekemistä hyvän vanhemmuuden kanssa. Tästä minulla on omakohtaista kokemusta: toimin aikoinaan sateenkaariperheen lastenhoitajana. Sielläkös niitä lapsia vasta rakastettiinkin.

Kiitos, ja iltapäivällä tavataan. Long live l’amour!