Onni on soutuvene järven rannalla.

Niin väittävät sekä soutaja että järvi-Suomen kuluneimmat kliseet: hiuksenhieno tuulenvire, veden pintaan muodostuvat renkaat ja vastarannalla tököttävän rantasaunan kutsuva valo.

Soutuvene on paras pakokeino: työntö vain ja vene on vesillä. Vain kauhein kesäkyynikko jättää järven kutsun kuulematta.

Siihen sitten rojahdat, istuinluut edellä auringonpolttamalle lankulle. Airot sipaisevat vettä, kun haet hyvää soutuasentoa. Pääset rytmiin, ja kohta ohitat aallonmurtajan. Horisontissa siintää sorsalauma, ja otat kiintopisteen oman mökin laiturista.

Etenet – varmasti mutta sattumanvaraisesti. Aurinko paistaa pilven lomasta, ja ehkä kiroilet vaatevalintaasi: ensi kerralla puetaan jotain muuta kuin leveät vekkihousut, jotka tarttuvat tervattujen lautojen väliin. 

Paattisi kyydissä saatat sortua myös toiveajatteluun.

Onpas tämä yksinkertaista: kunhan pusket veneen vesille ja tartut airoihin. Soudat ja huopaat koko vartalon voimalla – välillä vastavirtaan, joskus tyynillä vesillä.

Ja katinkontit!

Meikän aallot olivat isoja ja arvaamattomia. Pari kertaa luulin jopa kellahtavani. Vaikka kuinka pinnistelin, virta nappasi minut mukaansa heti kun laskin aironi alas. Kontrollista ei voinut puhua hyvällä tahdollakaan: vene vei minua mukanaan kuin huonot uutiset, jotka sain keskikesästä.

Heinäkuu ei ollut helppo. Helsinki ei tuntunut kodilta, työkuviot junnasivat ja henkilökohtaisessa elämässä tapahtui jotain odottamatonta. Katselin puistossa kaveriporukoita ja ikävöin omiani. Laskin rahoja ja syynäsin lentotarjouksia. Parempi sohva Harlemista kuin kämppä kaupungista, jossa mikään ei ollut omaa.

Epäröin.

Jos olin ollut täysin varma valinnoistani vielä hetkeä aiemmin, olin nyt ulapalla kuin henkeä haukkova sukeltajalintu. Murheet tuntuivat itse aiheutetuilta, vaikka kuinka ajattelin tehneeni oikein ja seuranneeni pettämätöntä intuitiota.

Itsensä arvuuttelu on väsyttävää, suuren kuvan kadottaminen vielä kamalampaa. Isot elämänmuutokset eivät synny tyhjästä, ja niiden taa mahtuu monta syytä ja vielä useampi seuraus. Tänä kesänä olen surrut sitä, että kaikki ei mennytkään niin kuin itse toivoin, kovan työn määrästä ja sinnikkyydestä huolimatta.

Yhden kevään aikana jouduin luopumaan kodista, työpaikasta ja unelmasta, joka oli täysin oma ja itse rakennettu. Kavereiden sohvilla valvoin ja mietin yötä myöten, miten ihmeessä sen saisi takaisin.

Tunsin kipua ja syyllisyyttä siitä, että olin saattanut sittenkin tehdä väärän valinnan. Jos olisin odottanut vielä vähän ja purrut hammasta kahta kovemmin, asioihin olisi saattanut tulla muutos. Ehkä olisin nyt siellä missä pitääkin, ja ehkä kaikkea ei tarvitsisikaan aloittaa aivan alusta.

Mutta sitten: ehkä vaan täytyikin.

On ollut hetkiä, joina olen tuntenut itseni todella eksyneeksi, ohikulkumatkaa taittavaksi haahuilijaksi. Suomeen paluu seitsemän vuoden jälkeen on ollut vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt – jäi aikani täällä lopulta kuinka lyhyeksi tai pitkäksi hyvänsä.

Tästäkin huolimatta tiedän, miksi minun on oltava juuri nyt täällä, eikä missään muualla: haluan kokeilla elämää erilaisilla ehdoilla kuin tähän asti – omillani.

Nostin aironi ylös ja antauduin hetkeksi laineiden keikuteltavaksi, uteliaisuuttani. Aika iisiä: kunhan istuu ja tyytyy siihen, mitä tuuli tuo.

Mutta ei. Se ei ole tapa, jolla nään elämän edes järvijoutilaana. En halua tinkiä, tyytyä enkä ainakaan kadottaa itseäni. 

Tartuin ohjaksiin ja suuntasin paatin kohti seuraavaa jättiaaltoa.

Oli vastatuuli tai -virta kuinka voimakas tahansa, tällä veneellä on vain yksi kapteeni ja se olen minä.

Tämä muistettakoon myös maankamaralla.