Sateinen sunnuntai

Toissasunnuntaina satoi kovaa.

Niin kovaa, että midtownin kadut lainehtivat vettä ja kastelivat kengät matkalla karkkikauppaan.

Siksi päätinkin jäädä kotiin. Omaan sänkyyn, omien lakanoiden väliin loikoilemaan. Kuuntelemaan lempilevyjä ja ikkunaa vasten lyöviä sadepisaroita. 

Niin teinkin. Kunnes sitten löysin jotain kirjahyllystäni.

Amélien.

Kymmenen vuotta sitten katsoin tätä elokuvaa silmät ristissä. Onpa kertakaikkisen kaunista elämää, mietin tuolloin. Miten kivaa olisikaan asua Pariisissa ja olla suloinen ihmeidentekijä. 

Ja sepäs jos mikä tuntuikin hyvältä idealta.

Nyt onnittelen itseäni — pitkälle ollaan noita ajoista tultu. Kun esimurrosikäinen meikkis tätä katseli, en ymmärtänyt sanaakaan kuulemastani. Nyt sisäistän jokaisen sanan ja vivahteenkin — ärsyttävyyteen asti. Ranskalaisen vanhan miehen intonaatiot ja neuroottisen kotirouvan puheenparren. Kaupunkikin tuntuu kummasti erilaiselta, kun on pari kertaa vetänyt alas Sacré-Coeurin portaat ja katsellut hiprakkaisia teinejä Pont des Arts’lla. Käynyt huonoilla treffeillä ja kadottanut kotiavaimet Seineen.

Joo. On ihan kiva nähdä maailma yhtä värikkäästi kuten eräs fiktiivinen naishahmo. Jäniksen muotoisina pilvinä ja Photomaton-kuvina.

Mutta sitten.

Aika harva näkee maailmaa samanlaisten lasien läpi ja se pistää miettimään. Jospa meille kaikille ei olekaan tarkoitettu onnellista elokuvaloppua. Siistiä tyyppiä, joka tutkii todellisuutta täysin rinnoin, lapsen innolla. Jotakuta, jota ei kiinnosta ensijaisesti se, mitä joku tekee, vaan mitä joku on. Ihmistä, joka ei päästä irti kulumallakaan.

Koska no, oikeastaan olisi ihan kiva lähteä Central Parkiin pelaamaan sadefrisbeetä. Vetää päälleen sadetakki ja hyppiä itsensä likomäräksi vesilätäkössä. Ja ne sadepisarat. Olisi niitäkin varmaan kivempi kuunnella joskus muutenkin kuin yksin.

Tai sitten vain vedän peiton lähemmäs korvia ja lisään volyymiä stereoihin.

Hemmetin Jean-Pierre Jeunet.