Siinäs sitten möllötätte

Viime päivät ovat olleet vähän raskaita.

Olen pyörinyt, kipeänä ja alamaissa, sängyssä ja koettanut kaikkeni saadakseni ajatukseni toisaalle.

Tässä tarkoituksessa olen: järkännyt SNL-sketsimaratonin.

Löytänyt kaksi vanhaa Livejournalia vuosilta 2004-2006, ja liikkistellyt niitä (huh!)

Suunnitellut, mitä teen taas sitten, kun voin paremmin. Syysmatkalle ainakin haluaisin.

Karannut karkkiostoksille lähikauppaan, vaikka vatsaan koski jo valmiiksi.

Matkallani törmäsin pulskaan, katuvalopylvään päällä laiskottelevaan puluun, joka oli niin staattinen, että epäilin sitä hetken tekolinnuksi. Mutta ei, sitten se puisti päätään ja jatkoi möllöttämistä.

Pullea pulu toi mieleeni naapurini kattoharjanteen Brooklynissä, jolla istui, vuodesta ja päivästä toiseen, valkoturkkinen kissa. 

Kesti aikaa, että tajusimme katin olevan tosi asiassa lelu. Muovipatsas, joka näytti kaukaa katsottuna niin elävältä, että olisimme voineet lyödä vetoa sen autenttisuudesta. Kaiken lisäksi se möllötti, ja sitähän kaikki eläimet tekevät.

Minäkin haluaisin usein.

Päivinä, jolloin päätä särkee ja seinät kaatuvat niskaan. Hetkinä, kun pitää tuijottaa tietokoneen ruutua, vaikka oikeasti tarvitsisi vain nokoset.

Tuijottaa tyhjyyteen ja vain olla ihan hiljaa.

Koska rehellisyyden nimissä nuokkuisin nyt paljon mieluummin valopylvään nokassa tai kerrostalon katolla huolettomana pikkueläimenä.

Toisaalta taas, ehkä aikuiselämän ei kuulukaan olla yhtä ruusuista kuin 16-vuotiaan Livejournalissa, jonka suurin huolenaihe on se, menisikö lauantaina elokuvakerhoon vai teatteriin.

Mutta kyllä minä niitä eläimiä vähän kadehdin siltikin, keskenkasvuisuuttani.

Kissa ja pulu, repikää tästä: elämäntapanne on ihan cool, mutta ainakin meikä elää ja useimmiten täysillä.

Siinäs sitten möllötätte.

Kuvan pulu ei liity tapaukseen.