Takaisin pyöräilijöiden kirjoissa
Kaupunkipyöräily saattaa hyvinkin olla parasta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Tai ainakin melkein.
Pariisissa asuessani rakastin puhki neljä pyörää. Vai pitäisikö sanoa kolme — yksi pyöristäni lähti voron matkaan pari päivää ostohetkestä, joten tuttavuutemme loppui lyhyeen. Onneksi uusi löytyi aivan yhtä reippaassa aikataulussa, ja tajusinpa sitten samaan syssyyn hankkia kunnon lukotkin.
Niin paljon kaupunkipyöräilystä loppujen lopuksi nautin, etten Pariisin-vuosinani ostanut Carte Orangen, eli paikallisen metrokortin, kuin tasan yhden kerran. Vasta kaupunkiin muuttaneelle se tuntui luontevalta valinnalta. Tuosta eteenpäin rullailinkin menemään vain ja ainoastaan pyörän selässä. Kesät sekä talvet.
Mutta eivät kaikki pääasialliseen kulkuvälineeseeni olleet ihastuneita. Vähiten ymmärrystä harrastukselleni herui luokkatovereiltani:
"Taas siellä sataa, ja aina se vaan pyöräilee."
Korkokengissä. Minimekossa. Tukka silmillä.
Monta kertaa sain kuulla pian kuolevani. Ja ihmekös tuo — läheltä liippasi monta kertaa. Pariisin sekasortoisen liikenteen ja autojen seassa puikkelehtimisessa oli oma jännityksensä, mutta kylmiä väreitä sain ainoastaan Riemukaaren liikenneympyrässä.
Sitten koitti päivä, jolloin Pariisin-pyöräni avaimet vaihtoivat omistajaa, ja hyvästelin rennon kaupunkirullailun aikamoiseksi toviksi.
Vuoden verran sitä kaiken kaikkiaan kesti. Kuuden kuukauden maagisen rajan rikkouduttua aloin vähitellen ymmärtää, mikä vanhoja luokkakavereitani pyörättömyydessä oli kiehtonut — samat syyt, miksi minä olin täysin rinnoin nauttinut New Yorkin ilmastoitujen metrovaunujen sisään sujahtamisesta tammikuusta lähtien: Helppous.
Tai ainakin tähän päivään asti. Hetkeen, jolloin elämääni ilmestyi eräs merkittävä vanha herra, joka on kyydittänyt patinoituneella nahkasatulallaan kaltaisiani kulkijoita jo useita vuosikymmeniä. Jesper on hänen nimensä, ja newyorkilaiseen tapaan hän asuu asunnossani, makuuhuoneeni perimmäisessä nurkassa.
Ja kivaahan meillä on ollut: Eilen kävimme ihailemassa auringonlaskua Hudson-joella. Viikonloppuna kirmaamme iltapäiväksi keskuspuistoon, ja jatkamme kenties jopa Brooklyniin saakka. Mikä valloittavinta — alan taas vähitellen muistaa, miksi kaupunki näyttää niin paljon kauniimmalta, kun alla kulkee uskollinen menopeli.
En tosin uskalla lähteä arvailemaan, mitä mieltä viininpunainen vanhukseni on vesirajaa hipovista pyöräilymekoistani, jotka hulmusivat varsin vapautuneesti jo Pariisin-vuosinani.
Toisaalta taas — jos tällä on kruisailtu minihameessa jo 1965, ei taida minunkaan helmoissani olla parantamisen varaa.
Kuvitus: Laura Pollari
Kommentit
Ihana kirjoitus :)
Pyöräily on parasta! Talvella en uskalla sitä harrastaa, mutta keväällä katujen sulaessa oon pyörän selässä yhtä innoissani kuin juuri apupyöristä poisoppinut pikkulapsi! Fillarin selässä myös tutustuu uusiin paikkoihin ja kaupunkeihin ihan eri tavalla kuin esim. bussin kyydissä tai kävellen. Helppoahan se metroilu on, mutta ei siinä vahingossakaan mitään näe tai koe.
Kaupunkipyöräilyssä on toki omat vaaranpaikkansa. Päivittäin Helsingin katuja rullatessani saan kuulla sadatteluja (ihan vain siksi että pyöräilen, vaikken tekisi mitään "väärin") ja väistellä pyröräkaistalla pööpöileviä turisteja, mutta mikään ei silti kumoa sitä ihanuutta kun tukka hulmuten saa viilettää pitkin teitä. :) Eikä pieni vesisadekaan haittaa - silloin melkein tuntee itsensä sankarittareksi, joka kestää säätä kuin säätä, koska sokerista mä en ole!
<3 pyöräily!
ps. onko Nykissä vuokrattavia kaupunkipyöriä?
puss
Lyhyet pyöräilyhousut tai saksitut sukkikset vaan helmojen alle ja menoksi! :) Viuh!
Hei tyttäret,
Kiitos kommenteista :)
Laura Koo, pyöräily talvisessa Helsingissä tai Suomessa saattaa olla vähän riskaabelia — olen kyllä siinä suhteessa ollut asuinpaikkojen kanssa melko onnekas. Täällä ja Ranskassa pyöräili huoletta kesät talvet!
Täytyy tosin sanoa, että jalankulkijat osaavat olla välillä aika vaarallista porukkaa. Aja vihreillä, niin joku punaisia päin kulkeva kävelijä ärähtää taatusti. Onneksi kaupungeissa alkaa olla enemmän ja enemmän pyöräkaistoja. Niitä ajaessa ei tarvitse onneksi murehtia, tuleeko sitä ajettua jonkun päälle!
Mutta oli miten oli — tsemppiä ja keep up the good work! Meitä ei olla onneksi tehty sokerista :)
riitu, pyöriä saa kaupungista kyllä vuokrattua, mutta taksoista ei sitten ole mulla mitään hajua. Pariisin Vélib-tyyppiset pyörät olisivat kyllä loistava juttu!
Puss puss ja iloista alkuviikkoa :)
valopilkku, oho! Tuota en ole vielä kokeillutkaan. Kiitti vinkistä :)
Kommentoi