Toivepostaus: ulkosuomalaisen silmin
Muistan elävästi päivän, jolloin kuulin ensimmäistä kertaa sanan ulkosuomalainen.
Elettiin alkusyksyä 2007, ja Pariisin asuntoni pikkuruiseen postilaatikkoon oli tupsahtanut ruskea A4-kokoinen kirjekuori. Sen sisältä paljastui ankean näköisen aikakausilehden tutustumisnumero ”uudelle ulkosuomalaiselle.”
Otin lehden käteen ja selailin sitä hitusen epäuskoisena. Muutaman kuukauden ulkomailla asuneena, vasta Kela-korttini pois luovuttaneena outsiderina kesti tovin sisäistää, mitä kaikkea uusi status merkitsi.
Nyt – kuusi vuotta myöhemmin – tiedän jo vähän paremmin.
Jos nykykäsitykseni ulkosuomalaisuudesta pitäisi tiivistää kahteen sanaan, olisivat ne sopeutuminen ja arvaamattomuus. Elämäntyylinä se on natsannut kantajalleen kuin lapanen käteen tarjoamalla sopivan annoksen arkea, jännitystä ja yllätyksiä – jatkuvaa oppimista ja oivaltamista, eikä ainuttakaan tylsää päivää.
Ulkomaille minut puskivat seikkailunhalu ja uteliaisuus, ja näitä ominaisuuksia elämä vierailla mailla on ruokkinut entisestään. Myös kynnys ideoiden toteuttamiseen laski kertaheitolla – kun kerran oli lähtenyt, mikä tässä maailmassa enää pidättelisi?
Elämästä ulkosuomalaisena olen nauttinut täysillä, tuntosarvet valppaana. Oli asuinmaani mikä hyvänsä, poimin sen parhaat puolet ja jatkan matkaa: suomalainen jouluaatto on jees, mutta loppiaistani juhlin mieluiten ranskalaisittain. Jenkeissä istun pokkana Thanksgiving-pöytään, ja liputan Suomen itsenäisyyspäivää viikkoa myöhemmin. Ulkosuomalaisuudessa ei ole kankeita käytössääntöjä, ja siitä tykkään.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö minulla olisi rakkaat ja lämpimät välit vanhaan kotimaahani Suomeen. Olen edelleenkin sitä mieltä, että pohjoismaat ovat paras paikka asua, opiskella, työskennellä ja perustaa perhe, ja maailman kaunein kieli on oma äidinkieli. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Suomessa käyn tätä nykyä noin vuoden välein – viimeisen kerran elokuussa 2012. Vähempikin riittäisi.
Opiskeluvuosinani vietin jokaisen kevät-, kesä- ja talvilomani Suomessa, vaikka jälkikäteen ajateltuna minun olisi pitänyt kiertää Eurooppaa, nähdä ja elää, kun siihen mahdollisuus oli. Tahtia kirinyt olen vasta kahtena viime vuonna.
Kun minulta Suomessa käymisestä toisinaan kysellään, menen vähän hämilleni. Sinnehän pääsee aina takaisin! Mikä on maailmalle lähtemisen perimmäinen tarkoitus, jos eivät uudet kokemukset? En taivalla matkaani ikävöidäkseni ja polkeakseni paikoillani, vaan kokeakseni uusia asioita avoimin mielin. Suorastaan pyörryttää ajatella, kuinka monta paikkaa, ihmistä ja opeteltavaa kieltä edessäni vielä on. Odotan jännityksellä, mitä tuleman pitää, sillä tiedonjanoista sielua ei maailma ole pettänyt vielä kertaakaan.
Entäs sitten paluumuuton laita? Kristallipalloa ei taskustani löydy, mutta Suomeen tuskin enää asetun elämään. Jos niin kuitenkin käy, tapahtuu se kaukana tulevaisuudessa. Silloin minusta tulee se ruttuinen, kiikkustuolissa keinuva mummo, joka kertoo lapsenlapsilleen elämänmakuisia tarinoita ulkomailla vietetyistä nuoruusvuosista.
Jos ei, on minulla vain yksi tavoite: puhua kaunista suomen kieltä viimeiseen asti.