Tytsky, älä tyydy

Blogia viimeisen puolen vuoden aikana seuranneet tietävät, millainen kierrepallojen vuosi 2015 on minulle ollut.

En todella ole odottanut useimpia vuoden aikana sattuneita asioita tapahtuvaksi.

Tätä voisi kutsua myös videopelivuodeksi. Useimpina päivinä olen tuntenut eläneeni vanhanajan videopelissä – sellaisessa, jossa väistellään hedelmäpommeja ja nurkista syöksyviä örkkejä, muutaman sekunnin relaustauoin.

Olen luottanut ja odottanut. Uskonut asioiden järjestymiseen ja melkein jo nähnyt ne. Sitten näkökenttääni on taas tipahtanut räjähtävä esine.

BAM!

Kohdalleni on osunut yksi iso tunnetason pettymys ja lukuisia työelämään liittyviä turhaantumisia. Kun tilaisuuksia on tarjottu, osa niistä on ollut niin kaukana ja kaukaa haettuja, että olen voinut vain nauraa universumin kierolle huumorintajulle.

Näinä hetkinä olen kysynyt itseltäni: tietääköhän tämä eläinten oikeuksia räikeästi polkeva työnantaja millaiselle ituhipille nyt soittelee? Pitääkö tässä taas pakata omaisuus ja laukut, juuri kun olen vakaasti päättänyt rakentaa elämäni Suomeen?

Maailma on tiputtanut päälleni lukuisia asioita, jotka voisivat näennäisesti parantaa kierrepallotilannettani – jos luopuisin periaatteistani ja omista syvimmistä toiveistani.

Ennen kuin ymmärrätte minut väärin: en suinkaan ole epäkiitollinen. En myöskään aseta itseäni toisten yläpuolelle.

Nyt puhun vain yhdestä asiasta ja se on itsekunnioitus.

Vaikeissa ja nihkeissä elämäntilanteissa on paljon kauneutta. Myös minun videopelissäni on hyviksiä.

Tulivat vaikeudet täysin odotettuina tai salakavalina kierrepalloina, joka ikinen heitto on lopulta testi. Ne kysyvät: miten tässä elämänvaiheessa, vaikeuksista huolimatta, voin pysyä rehellisenä omalle totuudelleni, toiveilleni ja itselleni?

Itseään voi laiminlyödä monin tavoin. Sitä on olla kuuntelematta omia tunteitaan, esittämällä muuta kuin on, pysymällä myrkyllisissä ihmissuhteissa tai tekemällä asioita, jotka sotivat omia periaatteita vastaan. Väitän, että jokainen meistä – itseni mukaan lukien – on sortunut ja sortuu itsensä laiminlyöntiin hetkellä tai toisella.

Itsekunnioituksen puute on katala tila. Kun emme kunnioita sisimpiämme, tyydymme. Tyytyminen se vasta kamalaa onkin, ja nyt en taaskaan puhu ylimielisyydestä toisia kohtaan.

Itsekunnioitus on sitä, ettei tyydy vähempään kuin toivoo ja ansaitsee. Toisin sanoen: tee kompromisseja itsensä ja sydämensä kustannuksella. Uskallan väittää, että vain harvat, jos kukaan meistä, ansaitsee huonoa kohtelua tai epäedullisia haaveita. 

Haastavina hetkinä on helppo käpertyä kelpaamattomuuden tai huonouden tunteeseen. Juuri näinä hetkinä on ruokittava itseään eniten – sekä henkisesti että fyysisesti – näännyttämisen sijaan. Itsekunnioituksen arvokas isoäiti kun on itsestään välittäminen.

Esimerkkejä: mitä turhautuneemmaksi itseni tunnen, sitä kauniimmat kukat ja ravitsevammat ruoat kaupasta itselleni haen. Mitä enemmän minua väsyttää, sitä pidemmät yöunet minä nukun. Mitä vähemmän kykyihini uskotaan, sitä enemmän minä itse uskon niihin ja kehitän niitä entisestään.

Banaaneiksi tai appelsiineiksi naamioituneita videopelipommeja ei voi aina välttää. Joskus on mahdotonta arvata, onko hedelmä haukun arvoinen vai pitäisikö se laskea maahan räjähtämään itsekseen.

Toisinaan sitä sitten vain tietää. Myös intuition seuraaminen on itsekunnioitusta. Se, että pystyy luopumaan ihmistä, asioista ja elämäntilanteista, jotka eivät enää palvele aiheuttamatta tuskaa tai huonoa oloa. Se, että luottaa vaistoonsa, vaikka muut vänkäävät vastaan.

Kierrepallojaan ei voi valita, mutta itsensä kuunteleminen ja arvostaminen on erinomainen tapa tehdä iskuista hiukan pehmeämpiä. Tämä olkoon vuoden opetus myös tälle uhkarohkealle videopelaajalle.

Kaikki te samassa tilanteessa olevat upeat naiset ja tytskyt: älkää tyytykö ja uskaltakaa uskoa.

Oma luottamukseni banaaneihin ei ole ollut koskaan yhtä korkea.