Vieläkö kattoja kattelet

Tykkään taivaille tähystelystä.

Elementissäni olen, kun pääsen tiirailemaan kerrostaloja.

Pidän, kun yläkerroksen ikkunasta pilkistää korea patsas tai pöytälamppu. Innokkaita pikkueläimiäkin on bongattu. Siellä se puudeli vatkaa häntäänsä ja minä vaan vilkuttelen!

Kerrostalotiirailun aloitin opiskeluvuosinani.

Pariisi oli siihen täydellinen paikka. Illan tullen tsuumailin kotikatujeni aristokraattimummojen asumuksia. Oli näyttäviä samettiverhoja ja kattoparruja. Mietin usein, millaista olisi asua rokokoo-antiikkiasunnossa, eikä palvelijanhuoneessa, jonka ikkunaraamien alta puhalsi talvisin hyinen tuuli.

Mammojen marmoripatsaat saivat asuntoni tuntumaan aina himpun verran höttöisemmältä.

Niinpä keskityin maisemien katseluun.

Useammin kuin viitsin myöntää, kiipesin viinipäissäni asuntoni ikkunasta katolle. Näkihän kuusikerroksisen pariisilaistalon päältä koko kaupungin. Joka puolella sykki. Valoja, savupiippuja ja vielä kerran valoja! Olo oli kuin aristokatilla.

Sitten muutin New Yorkiin. Sielläkin minulla oli maisemat.

Tällä kertaa katolle piti kivuta hutaroita metallitikkaita pitkin. Näkymät olivat sen arvoiset.

Tältä katolta oli näköyhteys Manhattanille. Muuankin pilvenpiirtäjä vaihtoi väriä vuodenajan mukaan. Oma suosikkini oli Halloween. Silloin sen katto muuttui kauttaaltaan oranssiksi.

Kerran otin näkymästäni kuvan ja latasin sen nettiin.

Seuraavana päivänä sain kommentin:

”Mikset voi vaan elää tavallista elämää? Aina vaan hypit tasajalkaa jollain katolla New Yorkissa.”

Minua hihitytti. Juurihan sen tosielämän takia olin katolleni päätynyt. 

Tyyppi oli silti oikeassa. Harvat hengaavat talojen katoilla. Tosi asiassa eivät hengaa ollenkaan, hyppimisestä nyt puhumattakaan. Onhan katoille kiipeily, tai eläminen ylipäätään, aika pelottavaa. Voi vaikka pudota. Käy se joskus meitsinkin mielessä.

 

Silti jatkan pomppimista.

 

Helsingin taivas on omaa luokkaansa. Katotkin ovat sen mukaiset. Tämän hiffasin noustessani eräänä iltana Tornin näköalaparvelle kuin mikäkin kattoturisti.

Vähemmän valoja, matalammat rakennukset, eikä yhtään tasatunnein vilkkuvaa tornia, ajattelin.

Mutta kyllä niitäkin kattelee.

Asun nimittäin yhä yksiössä.