Liikuntahistoriastani – entisestä urheilunvihaajasta aktiiviliikkujaksi

Muistan vahvasti sen tunteen, kun ala-asteikäisenä liikuntatunnilla seisottiin rivissä ja tuli aika valita joukkueet – jälleen kerran olin viimeinen valittu. Se häpeän ja huonommuuden tunne mikä tähän liittyi. Se jättää jäljen omaan identiteettiin pitkäksi aikaa.

En varsinaisesti koskaan ole ollut urheilullinen nuorempana. En koskaan harrastanut liikuntaa, enkä kylläkään mitään muutakaan. Kuntoni oli aivan olematon,hengästyin jo aivan pienestä. Olin identifioinut itseni tässä vaiheessa jo epäurheilulliseksi. Ollessani noin yläasteikäinen äitini raahasi minut Elixialle kokeilemaan Vatsa-peppu -tuntia. Muistan vain odottaneeni, milloin tämä kidutus loppuu. Tunnin jälkeen olin aivan rikki, puhumattakaan siitä kauan kroppani oli kipeä tunnin jälkeen. Tämä ei varsinaisesti myöskään inspiroinut liikunnan aloittamiseen. Kokeilin myös lenkkeilyä. Aina, kun yritin ottaa kaksi askelta hölkäten sykkeeni nousi taivaisiin. Jälkiviisaana voi sanoa, että silloin toki sorruin aloittelijan mokaan, liian kovaa aloittamiseen.

Hyvin tarkkaan seitsemän vuotta sitten päädyin kuitenkin liittymään liikuntakeskuksen jäseneksi. Pihinä tyttönä 12 kk:n jäsenyyteen sitoutuneena olin päättänyt, että en aio heittää rahojani hukkaan. Oli minulla tietysti muunlainenkin motivaatio. Pudottaa painoa ja saada urheilullisemman näköinen kroppa, mitä sitä totuutta kieltämään.

Ensimmäiset liikuntakerrat olivat kauheita, en nauttinut tekemisestä alkuunsakaan. Olin kuitenkin päättänyt jatkaa. Ensimmäisen BodyPump-tuntini jälkeen en meinannut päästä pukuhuoneeseen asti sillä lihakseni olivat niin spagettina treenistä, puhumattakaan siitä häpeästä minkä koin ensimmäisen BodyCombat -tuntini jälkeen. Tuntui, että kaikki muut pysyivät koreografiassa mukana – paitsi tietenkin minä…

Jotain kuitenkin alkoi pikkuhiljaa tapahtua, liikunnasta alkoi tulla nautinto – henkireikä. Aloin odottamaan, että pääsin treenaamaan ja näkemään jumppakavereitani.  Ja matkalla myös motivaatio liikkumiseen muuttui. Minulle se itseni rääkkääminen ja timmin vartalon tavoitteleminen oli merkki ja seuraus heikosta itsetunnosta, jota paikkailin sitten toivomalla timmimpää kroppaa ja sitä kautta saatuaja kehuja ja huomiota. Nyt liikun saamani hyvän fiiliksen vuoksi.

Onneksi kuitenkin olen välttynyt urheiluvammoilta tai loukkaantumiselta, vaikka eihän minulla aluksi varsinkaan ollut minkään sortin hajua, että mitä kuntosalilla edes pitäisi tehdä tai millainen on hyvä suoritustekniikka. Mitä nyt toki joskus aloittelevana liikkujana laiminlyönyt palautumista.

Nykyään treenaan kolmesta viiteen kertaan viikossa. En väitä olevani edelleenkään huippukunnossa tai edes saanut sitä aluksi toivomaani timmiä kroppaa. Paljon on vielä kehittymisen varaa – mutta sehän on juuri parasta!

Laura