Ensimmäisen blogipostaukseni jälkeen minuun iski järkyttävä ahdistuksen aalto. Apua mitä nyt oikein tulikaan tehtyä, oliko tämä nyt suurin virhe minkä olen elämässäni tehnyt. Perheelleni en ainakaan kerro, saatika kavereilleni. Mitähän nekin nyt minusta ajattelevat, kun tällaista menin tekemään. Eihän minulla nyt oikeastaan ole tarvittavaa tietotaitoa tai edes mitään mielenkiintoista sanottavaa.

Olin aivan valmis poistamaan koko blogin ja lopettaa alkuunsa. Turha oikeastaan edes yrittää, koska tuhoon tuomittu ajatushan tämä kuitenkin oli. Pari päivää olen asiaa yrittänyt sulatella ja pohdiskella mistä kyseinen tunne johtui. Onhan se kuitenkin iso muutos tehdä päätös jakaa itsestään jotain kaikkien luettavaksi. Ei ihmekään, että pelottaa. Enkä varmastikaan ole ainut, joka näin on jossain kohtaa ajatellut.

Ihmiseen on myös sisäänrakennettuna halu kuulua porukkaan ja tulla hyväksytyksi. Kaipa tämäkin sitä pelkoa on,että blogin takia kävisikin niin, etten kuulukaan enää joukkoon.

Tämä sai minut pohdiskelemaan uudelleen blogin kirjoittamisen motivaatiota. Haluan ensisijaisesti tehdä tätä itsekkäistä lähtökohdista, selkiyttämään omia ajatuksiani. En halua kahlita itseäni siihen, että teen tätä muille. Joten miksi miettisin sitä, mitä muut ajattelevat kirjoituksistani. Enkä halua tehdä tästä mitään suoritusta, siitä minulla on jo muusta elämästä tarpeeksi kokemusta. Kirjoittelen tänne, jos siltä tuntuu ja en kirjoittele, jos se tuntuu oikeammalta vaihtoehdolta. Olen aina vihannut itse sitä tapaa miten bloggaajat kokevat tarvetta selitellä bloggaamistaan tai postaamattomuuttaan ja pyytelevät sitä muilta anteeksi. Ja nyt jo heti ensimmäisen postaukseni jälkeen olen itse ajautumassa samaan tilateeseen.

Muutoksissa ja uudessa vaikeinta on aina aloittaminen. Sen ensimmäisen askeleen ottaminen, nyt kuitenkin se ensimmäinen askel on otettu. Joten vain taivas on rajana.

Tämä ei ollut ehkä ihan sellainen blogini toinen postaus, kun olin ajatellut. Mutta ylpeä olen siitä, että se kuitenkin on.

Mukavaa loppuviikkoa!

Laura

Tässä sitä nyt ollaan helmikuisena sateisena sunnuntaiaamuna kirjoittamassa ensimmäistä blogipostaustani. Olen miettinyt blogin kirjoittamista jo pidempään, mutta olen kuitenkin mestari keksimään syitä miksi en omaa blogiani voisi kirjoittaa – kukaan ei kuitenkaan enää nykypäivänä lue blogeja, mitä minulla voisi enää olla sanottavaa, kun kaikki on jo sanottu ja vähän enemmän. Video- tai valokuvauskaan ei varsinaisesti ole vahvimpaa osaamisaluettani  Nyt kuitenkin päätin heittää ajatuksen roskakoriin ja aloittaa. Enimmäkseen aloitin tämän vain itseäni ja omia ajatuksiani varten. Se, jos joku muu saa blogistani inspiraatiota tai tykkää höpöttelyjeni lukemisesta on vain minulle plussa, ei niinkään syy. En tiedä tuleeko tämä olemaan blogini ainut postaus vai saanko tästä pidempiaikaisen harrastuksen – se jää nähtäväksi.

En ole koskaan sen enempää kirjoitellut päiväkirjaa (aloittanut kuitenkin ainakin tuhannesti) kuin mitään muutakaan koulun pakollisista äidinkielen esseitä lukuunottamatta, joita muuten vihasin yli kaiken. Joten tässä blogissa ei todennäköisesti tulla näkemään mitään kirjallista iloittelua. Aihepiirit blogissani tulevat varmasti pyörimään suurelta osin oman arkeni, hyvinvoinnin ja liikunnan ympärillä. Myös raha on aina kiinnostanut minua, joten myös se tulee olemaan osa blogiani.

Kuka minä sitten olen? 26-vuotias naisen alku Vantaalta. Päiväni pyörivät pääsäntöisesti päivätyössäni ja vapaa-ajallani nautin liikunnasta, ystävien seurasta, ruoanlaitosta sekä arjen pienistä iloista, kuten vaikkapa rauhallisesta aamukahvista tai auringonpaisteesta.

Päätin vuoden alussa, että tänä vuonna aion keskittyä itseeni ja tehdä aidosti niitä asioita, joista itse nautin. Haluan uskoa siihen, että me kaikki voimme saavuttaa oman unelmaelämämme. Tämä on esimmäinen askel itselle kohti omaa unelmien elämääni!

Tervetuloa siis mukaani tälle matkalle!

Laura