Se ensimmäinen

Se ensimmäinen. Mikä niin? Blogikirjoitus. 

Nyt olis aika avata ja kertoa mistä tässä on kyse, mutta siinähän menis koko ilta, yö ja seuraaat viis viikkoa, tai vuotta. Siksi onkin ehkä parempi, että lähdetään liikkelle ihan pienin askelin. Aloitetaan vaikka ihan tästä hetkestä..

Kello on 22 ja parittomat päälle. Makoilen erittäin epämukavassa asennossa mahallani sängyssä tyyny leuan alla, ei tunnu kivalta, mutta oma valinta. Vierestä kuuluu pieni rauhallinen tuhina. Mun ikioma, (okei, mieheni myös..) ihana ja rakkainrakkain poikani nukkuu omassa puusängyssään mun vieressä. Olohuoneesta kuuluu hiiren näpytys, kun rakas aviomies pelailee tietokoneella. Ihanan hiljaista ja rauhallista, meidän karvatassutkin on ihanan hiljaa omilla unillaan. Alkaa olla taas yks tavallinen arkipäivä purkissa. Eikä se tavallinen ollut mikään vähättely, tavallinen on yleensä se paras. 

Nyt poika käänsi kylkeä ja toisti unissaan kolmesti lopeta, lopeta, lopeta. Okei, asiaan siis..

Meidän keskiviikko alkoi taas vähän yli 7, kun aamuvirkku 2-vuotias väsyneenä päätti ettei enää muka väsytä. Kaivinkoneet, rekat ja kaikenmaailman autot kainaloon ja äidin ja isin väliin. Nythän ei enää nukuta. Tai ainakaan äiti ei nuku. Isihän nukkuis vaikka jäis katujyrän alle. Sitten vaan sängystä ylös, naput likoomaan ja kyykyt heti alta pois. Joku päätti nimittäin alottaa taas kyykkyhaasteen. Aamupala pöytään, tai siis olkkariin ja aamupiirretyt päälle. Tais se iskäkin nousta jossain kohtaa kun kello soi 8 aikaan. Näin me alotetaan aikalailla jokainen meidän päivä, josta se sitten etenee iltaan omin askelin. Se on sitä perusarkea, se on sitä elämää. Se on meidän elämää. Ja mä rakastan tätä kaikkea. 

Ja tästä kaikesta mä ajattelin kirjoittaa. Meidän perheestä. Meidän arjesta. Meidän tavallisesta ruuasta. Tavallisista leivonnaisista. Tavallisista kotijutuista. Tavallisista tai vähemmän tavallisista ajatuksista. Kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Ja ehkä välillä jostain ihan muustakin. 

Kauniita unia.

– Laura