Laura Palm

17.11.2016 lumitiikeri

Kotiäiti

Kotiäiti. Kuka tunnustaa? Täältä löytyy yksi.

Opiskelin kauan haaveilemaani parturi-kampaaja alaa ensimmäistä vuotta, kun tammikuussa tuntui menkkamaista nipistelyä aivan liian monta päivää, mutta ei lainkaan niitä menkkoja. Ajattelin salaa mielessäni entä jos? Mutta samaan aikaan tiesin, ettei kuitenkaan. Eihän se vois niin olla. Enhän just mä voi saada sitä elämäni suurinta haavetta toteutumaan. Vastahan me lopetettiin pilleritkin. No, tehdään se testi niin ehkä ne alkaa kun turha stressi purkautuu. Eivät muuten alkaneet.

Odotin seuraavaan aamuun. Kaks viivaa. Vau! Me ollaan raskaana! Voi sitä onnen määrää. Ja voi sitä onnen määrää, kun 9 kuukauden kuluttua meidän ikioma poika syntyi tähän maailmaan. Sinä päivänä musta tuli äiti. Kotiäiti.

Vuoden päästä me tuumittiin sitä kouluun palaamista. Päiväkoti. Ei tuntunut mielekkäältä, ei sitten yhtään. Eihän Leevi osaa edes sanoa, jos joku tuntuu ikävältä. Nyt varmasti osaisi, mutta asia nipistää silti äidin vatsan pohjaa. Mä niin tykkään olla kotona, en laiskuuttani, vaan kasvattaakseni oman lapseni. En halua viedä aamulla poikaa toisten hoivaan ja hakea illalla kotiin nukkumaan. Mulle jokainen tunti on tärkeä, jokainen päivä on tärkeä. Riittää, että toinen meistä joutuu olemaan osan päivää poissa. Siinäkin näkee, miten se muutama tunti illalla lapsen kanssa on vähän. Isi leikkii, isi pelaa, mutta aikaa on niin kovin vähän.

Myös se, että me ollaan mun veljien kanssa saatu olla kotona sinne kouluikään asti vaikuttaa mun ajatuksiin. Olihan se ihan parasta. Omat lelut, omat leikit, oma sänky ja omat vanhemmat tai rakas mummi. Kavereita löytyi naapurista ja seurakunnan kerho riitti pienelle lapselle enemmän kuin hyvin. Samaa toivon omalle lapselleni. Ei ne pienet tarvitse toistakymmentä lasta ympärillä, kauheaa menoa ja melua. Oma koti on hyvä. Mun mielestä.

Mitä me sitten kotona tehdään? Me leikitään. Me ulkoillaan. Me pidetään kotia jonkin sortin järjestyksessä pesten pyykkiä ja siivoten. Me tehdään ruokaa ja nukutaan päikkärit. Me halitaan ja katsotaan Mulania. Ja milloin mitäkin. Me käydään mummilla ja mummi meillä. Me piirretään ja tanssitaan. Me opetellaan uusia juttuja ja hassutellaan. Me tehdään ihan mitä me ikinä halutaan. Me ollaan yhdessä, ja se on tärkeintä.

Musta on ihan parasta olla kotiäiti. Tää on työ, jota en vaihtais mihinkään. Ja voin kertoa, tekemistä riittää aina.

<3: Laura

suhteet oma-elama sisustus vanhemmuus

16.11.2016 lumitiikeri

5 parasta ja huonointa

Mitkä on ne aivan parhaat jutut ja mitkä taas ne ikävimmät tai huonoimmat puolet mussa äitinä? Tässä tulee top 5 listaus.

5 parasta

Rakkaus. Oon äiti, joka rakastaa ihan täysillä. Ihan koko sydämestään. Äärettömästi. Loputtomasti. Ehdoitta. Aina.

Huolenpito. Voin sanoa pitäväni täysin huolen omistani. Kaikin puolin. Oli kyse kurnivasta masusta tai itkuisista silmistä, äiti huolehtii kyllä.

Läheisyys. Mulle on tärkeetä, että lapset voi ja tulee halimaan kun siltä tuntuu. Tulee syliin ja suukottaa. Oli ikää sitten 2 vuotta tai 45. Pitää voida koskettaa, läheisyys tuo sen rakkauden tunteen. Läheisyys jakaa sitä rakkautta. Ja rakkaus on yhtä kuin elämää.

Huomioon ottaminen. Kun pieni käsi nykii paidan helmaa tai hokee äiti kato kato kato, pyytää syliin tai muuten vaan kaipaa huomiota. Äiti huomioi, ottaa syliin ja katsoo. Äiti on läsnä.

Järjestys. Pyrin pitämään yllä jonkin sortin järjestystä, niin tavaroissa kuin asioissakin. Lelut saa levittää, mutta ne myös siivotaan. Uusia pelejä ja leluja saa ottaa, mutta ensin vanhat kerätään pois. On asioita joihin sanotaan ei, vaikka pienempi eri mieltä oiskin. Kyyneleet ja kiukuttelut ei muuta sitä, päätöksissä pysytään ja näin pidetään asiat järjestyksessä.

5 huonointa

Kärsivällisyys, eli sen puuttuminen. Tää on ihan ehdoton ykkönen. Mulla on tosi tosi huono kärsivällisyys. Ollut aina. Hermostun nollasta sataan sekunnissa. Ihan oikeesti.

Kiukuttelu. Kyllä, mä kiukuttelen. En pojalleni, mutta miehelleni. Mutta kuuleehan se ja oppii äidiltä. Muutenkin vähän liikaa perinyt äitinsä luonnetta, iskä olis niin paljon rauhallisempi..

Oman masun tuijottelu (en tarkoita itsekkyyttä). Paita ylös ja napa esille. Oonko mä lihava? Tätä mies ja muut kuulee ja liikaa. Juurtaa nuorena sairastamaani anoreksiaan, joka puhkes synnytyksen jälkeen uudelleen. Nyt ollaan paremmilla vesillä, mutta tää ikävä tapa vaan juurtu liian kovin kiinni. En halua poikani tekevän samaa.

Heittäytyminen. Oon ehkä vähän huono tässä. Pitäis osata enemmän heittäytyä hullunkurisiin juttuihin ja löytää se riehuva pieni lapsi itsestään. Kyllä mä leikin Leevin kanssa, mutta kaikkiin överi hassuihin juttuihin ei vaan tuu heittäydyttyä mukaan yhtä hyvin kuin isi. Ainakaan jos joku muu on näkemässä.

Aivan liian lyhyt pinna. Kyllä, uudelleen. Tää ansaitsi vielä uuden paikan tässä listauksessa. Monesti sitä miettii miten parantaa tätä puolta itsessään, laskeeko kymmeneen tai edes viiteen ja avaa sitten vasta suunsa. Vois tulla rauhallisempi vastaus. Mutta muista sitä siinä hermostuksissa sitten. Pitäis kyllä.

Siinä oli ne tämän hetkiset 5 parasta ja 5 huonointa. Parhaat pidän ja huonot voisin karistella pois. Pikkuhiljaa opetellaan. Kunhan Leevi kasvaa, voidaan kysyä siltä tätä samaa ja vastaukset mahtaa olla hullunkurisia. Ehkä sitten parin vuoden päästä, kun toinen ymmärtää kysymyksen paremmin. Nyt kaikki on vaan kivoja ja Leevi on äidin rakas. Näin poika itse sanoo.

<3: Laura

perhe vanhemmuus