Meillä asuu kolme lasta. Yksi omaa lihaa ja verta, kaksi jotain ihan muuta. Kaksi karvaista. Kaksi hermoja raastavaa pienen pientä lasta. On se lempeä, kaiken niin hyvin vastaanottava ja niin kovin kiltti pehmonalle. Ja se toinen. Se rasittava pieni penikka. Se riitaa haastava ja komenteleva pomottaja. Ne on ne koirat. Ne terrierit. Vilma ja Luna.
Vilma on kolme. Niin kiltti, haukkumista lukuunottamatta, ja niin ihana. Oikea sylikoira. Aivan ihana luonteinen, loisto koira. Valkoinen länsiylämaanterrieri. Toiselta nimeltään westie. Vilma, Vilmuri, Vilpertti. Viima, niinkuin Leevi sanoo. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, niin myös meidän. Vilma sai nimensä aivan ihastuttavan suloisen pienen tytön mukaan, joka me nähtiin muutama vuosi takaperin Kreetalla samalla hotellilla. Ainoa vaan, että tytön nimi olikin Venla. Vilma on ollut aika häsläri, meno päällä ja vipinää kintuissa. Sinä päivänä, kun Leevi ensi kertaa tuotiin kotiin oli jännät fiilikset. Mitähän se koira tuumaa? No sehän yllätti. Tykkäsi, oli niin varovainen, lempeä ja rauhallinen. Aivan eri koira. Niin se Vilma pikkuhiljaa rauhottui ja kasvoi iki-ihanaksi kotikoiraksi.
Luna. Munapää, Lunnikoira. Mitä vielä. Jackrussellinterrieri. Voi jestas mikä jääräpää. Äidin koira. Energia ei lopu koskaan. 10 kilometrin juoksulenkki. Ei auta. Paristot ei vaan kulu. Osaa toki olla hellyyttäväkin, myös mahdoton sylikoira. Heti tilaisuuden tullen, sylissä. Vähintään kuono polvella. Kunhan on lähellä. Onhan se rakas. Pentu vielä, vuoden vanha. Pomottaa Vilmaa minkä kerkiää, ja isosisko antaa. Me isommat isännät ei anneta. Ei tosiaan. Tulee vielä hieno koira, mitä kovapäisempi sen parempi. Sitten joskus. Tossa se tapittaa ja kärkkyy syliä. Voi toista.
Leevi. Leevi tykkää, eikun rakastaa meidän koiria. Vilmaa ja Lunaa. Aina pitää silittää. Pitää sylittää. Myös komentaa. Luna tule tule tule, komentaa poika ulko-oven raossa. Äidiltä oppinut. Tyhmä koira, saa välillä sanotuksi. Myös äidiltä oppinut. Suukkojakin jakaa toisilleen, pojalla suu ammollaan ja koirat nuolee. Ei tarttis. Muttakun ne on niin rakkaita. Niitä halitaan ja suukotetaan, silitellään ja sylitellään. Rakastetaan. Ne on kaikki meidän pieniä lapsia, vaikka toiset hyvin paljon ärsyttävämpiä kuin toiset. Leevi ei kuulu tähän kategoriaan, Leevi on aina yhtä rakas ja ihana ja täydellinen. Koirat saa toisinaan olla jotain muuta. Tyhmiä sikapäitä. Raivostuttavia räksyttäjiä. Ylisöpöjä karvapalloja. Huomionkipeitä sylikoiria. Rakkaita lapsia.
Vilma on ninja. Niin isi sanoo. Istuu lattialla ja yhtäkkiä huomaa koiran sylissä. Se on tosin ollut siinä jo pitkän tovin. Ninjannut taas itsensä salaa syliin. Jekkukoira. Luna on kyhnääjä. Tunkee aina itsensä jokapaikkaan, aina iholla, aina kiinni. Nytkin se kyhnää tuolla kultamurun jaloissa jos vaikka irtois huomiota pelaamisen ohella. Molemmat tykkää koirankekseistä, pipareista, niinkuin meillä sanotaan. Vilma ottaa komeita koppeja, Luna ei. Luna tykkää leluista, kivistä ja kävyistä, koko ajan pitäis jotain järsiä. Ei onneksi mitään laitonta. Vilmaa ei oikein jaksa kiinnostaa. Kunhan vaan pääsis syliin.
Ne on kaksi täysin erilaista, vaikka yhtälailla sylikoiria onkin. Molemmat tykkää Leevistä, Luna hakee palloa ja poika nauraa. Vilma halutaan syliin ja halitaan. Vilma on nirso ruuan suhteen, Luna kaikkea muuta. Tosin kun enää ei olla yksin, maistuu ruoka vanhemmallekin rouvalle. Ja vieläpä oikein hotkien. Sitä on pienempää muksua opetettu myös haukkumaan, ei vaan onneksi ole yhtä pahaksi oppinut kuin kaverinsa. Mutta kaiken kaikkiaan oikein hyvä mätsi. Tappelu loppuu ensimmäiseen ei-komentoon, yhdessä leikitään niin leluilla kuin ilmankin. Pedit jaetaan ja muutenkin ollaan kavereita. Tämän perheen karvaiset lapsukaiset. Aina edessä, aina jaloissa, varsinkin iskän. Mutta onhan ne rakkaita. Lojaaleita, uskollisia. Hassunkurisia otuksia. Lapsiystävällisiä, Leevin ikiomia karvakuonoja. Sellaisia on meidän lapset.
<3: Laura ja koirat
