Ah odotusaika, miten kaihoisasti ajattelenkaan sitä 9 kuukauden matkaa, jonka sain vain hetki sitten kokea. Tai sitten en. Monesti kerrotaan tarinoita synnytyksestä, mutta odottamisen tarinat jäävät varjoon. Raskausajan pahoinvoinnista olin kuullut monesti, monien kymmenien kilojen lihomisesta, liikkumisen vaivoista.. entäs ne muut? Mitä olisin itse halunnut tietää, kun odotin? Raskausajasta kehotetaan aina nauttimaan, mutta mitä jos et pystykään, vaikka miten yrität? Monesti vielä toitotetaan, että hienosti se raskaus menee. Mitä jos ei menekään? Ei se ole itsestäänselvyys. Ympärilläni oli tuttavia ja ystäviä, joilla se ei mennyt hyvin. Toki suurin osa varmasti menee hienosti, mutta näin ei aina ole.

Raskausajasta puhutaan myös odotusaikana. Odotusaika kuvastaa mielestäni paremmin tätä pitkää rupeamaa. Mitä olisin siis halunnut tietää raskausajasta? Kuulkaa sielunsiskot se on 9 kuukautta pelkkää odotusta! Haluan vielä painottaa sanaa ODOTUS. Kerron miltä itsestäni tuntui yhdeksän kuukauden aikana.

Oma odotukseni meni kaikkineen hienosti. Toki aina jotakin kipuiluja esiintyy, mutta kun vertaat itseäsi odottavaan äitiin, joka on esimerkiksi maannut tiputuksessa lähes koko raskausajan niin itse voi vaan todeta, että kaikkineen raskaus sujui hienosti. Alussa kärsin muutaman kuukauden pahoinvoinnista ja jossakin kohtaa tuli liitoskipuja. Pahoinvointivaihe oli hienoa aikaa. Koko kolmen kuukauden ajan podet niin pahaa oloa, että tunnet kuinka mahahapot nousevat ylös, mutta mitään ei tule ylös. Kyökit joka ikisen suupalan tai juomahörpyn nautittuasi. Ei tule oksennusta ja alat toivomaan, että oksennus tulisi, jotta tuntisit edes hetken helpottavaa oloa. Muistan kuinka toivoin oksentavani sen hetkellisen hyvän olon vuoksi. Mutta ei, pelkkää kyökkimistä. Sormia en viitsinyt alkaa kurkkuun työntelemään, vaan kärsin tämän olon sen aikaa kun se kesti. Liitoskivut olivat niin kivuliaita, että en pystynyt kävelemään enkä istumaan. Huonolla tuurilla liitoskipuja voi esiintyä koko odotusajan. Onneksi itselläni tätä kesti vain hetken. Kun liitoskivut alkoivat, olin sänkypotilaana jonkin aikaa. Netflix tuli katsottua läpi tänä aikana. En osannut aavistaakaan, että kyllästyisin katsomaan suoratoistopalvelua ja että sieltä voisi loppua katsottava kesken. Suosittelen varaamaan odotusaikaan parin eri firman suoratoistopalveluja tältä varalta. 

Alkupahoinvoinnin ja liitoskipujen välissä kerkesin harrastamaan liikuntaa vain muutaman viikon ajan, mutta tämän jälkeen liikunta jäi lähes kokonaan pois. Toki koirien kanssa tuli käytyä pienellä lenkillä, mutta pääasiassa mies hoiti lenkkeilyt. Varaudu siihen, että vaikka itse olisit hyvässä kunnossa ja aina harrastanut liikuntaa niin liikunta voi loppua kuin seinään odotusaikana. Alat kokea myös pääkopassasi turhautumista, kun et pääse liikkumaan.

Itselläni suurin mörkö koko raskausaikana oli henkinen puoli. Pahinta koko raskausaikana oli pelko. Niin suuri menettämisen pelko, että odotus meni siinä suhteessa piloille. Minulla ei ollut mielialanvaihteluita, maha ei kasvanut valtavan suureksi eikä tullut ylimääräisiä kiloja ja käveleminenkin onnistui ihan viime metreille asti. Ainoastaan pää ei sallinut mun nauttia. Olin hämmentynyt, koska minulla ei ole tapani miettiä liikaa asioita ja stressata niistä. Tästä asiasta kuitenkin stressasin. Se kalvoi niin pahasti mieltä, että lopulta minun oli pakko kääntyä ammattilaisen puoleen keskustelemaan näistä asioista.

Odotukseen kuuluu monenlaista; ensin odotat, että huonovointisuus menee ohitse, seuraavaksi odotat liitoskipujen ja sukkapuikkokipujen ohi menemistä. Odotat, että pääset harrastamaan taas liikuntaa ja jokaisen neuvolakäynnin välissä odotat, että olet saanut hemoglobiinisi nousemaan. Ja miten voikaan olla, että juuri raskausaikana sinun alkaa tekemään mieli sellaisia herkkuja, jotka ovat kiellettyjen listalla. Koko odotusaikaan kuuluu odottelu, että pääset syömään ja juomaan näitä herkkuja. Kun lapsi on syntynyt ja sinulla on lupa jälleen syödä kiellettyjä herkkuja, ei niitä oikeasti enää silloin tee mieli. Turhaan siis vaivaat päätäsi näillä kielletyillä ”hedelmillä”.

Kun raskaus alkaa olemaan loppuvaiheessa ja sinulla onkin jo ihan hyvä olo, ja olet saanut avattua pelkojasi ammattilaisen juttusilla, alkaa loppuraskauden odotus. Alat odottamaan kumpi masusta tulee, tyttö vai poika. Ja arvuuttelet, että kuinka monen kohdalla lääkäri on osannut arvioida oikein maha-asukin. Toivot joka kerta käynteihin uutta lääkäriä, jotta saat kuulla mahdolisimman monen lääkärin suusta, kumpi on tulossa. Ehkä olet myös kerinnyt hankkimaan vaatteita tulevalle perheenjäsenelle. Ajatuksena on ollut, että hankintana on vain neutraaleja vaatteita, jos sukupuoli muuttuukin synnärillä niin vaatteet joka tapauksessa sopivat. Sitten kun vaateliikkeessä vain katsot yhtä söpöä vaaleanpunaista röyhelöpitsipyjamaa ja liikkeestä poistuessasi huomaat, että sinulla onkin kassillinen niitä vaaleanpunaisia pitsiunelmia, alat seuraavaksi odottamaan, että maha-asukki on sitten tyttö. Pienessä kiukussa itsellesi ja liikkeestä poistuessasi toteat, että oli kumpi tahansa niin näitähän käytetään. Ultraäänitarkastuksissa varmistelet vielä moneen kertaan, että kai hän sitten on tyttö. 

Edellisen vaiheen jälkeen alkaa odotus ”koska hän syntyy” ja ”oliko tuo supistus”. Melkoisia kipuiluita ja kramppeja tuli koettua ja monesti mietin, että miltä se supistus tuntuu. Vähän väliä varmistelin synnyttäneiltä kavereiltani, että onko minulla nyt supistuksia. Vastaus oli aina sama, että ”kyllä sen sitten tuntee”. Monesti pienen kipeän tuntemuksen jälkeen olin varautunut lähtemään synnyttämään. Itsepäinen kun olen, en halunnut uskoa tuntevani supistuksien alkavan. Omaan vielä niin pirun korkean kipukynnyksen, että en niitä välttämättä tunne. Buranaa tai Panadolia menee 1-2 kpl vuodessa, ajattelin silloin. Sitten odotat niitä pirun supistuksia. Kerron nyt muillekin jääräpäille, että kyllä ne j***lauta tuntee! Synnärillä mentiin synnytyksen käynnistymiseen asti näillä pikku krampeilla (mitä olin ajatellut) ilman kivun lievityksiä ja olin raivoissani itselleni siitä, että miksi niitä odotin.

Seuraavaksi alkaakin olemaan h-hetki lähellä ja ponnistat. Kätilö kannustaa vain, ”vielä vähän, vielä vähän, kohta hän syntyy”. Siinä alkaa usko loppumaan, kun kätilö on kannustanut ja hokenut samaa mantraa lähes kaksi tuntia. Siinä odotat sitten, koska se vauva oikeasti syntyy. Mies koittaa tulla lohduttelemaan ja kannustamaan, mutta komennat hänet omaan pimeään nurkkaansa takaisin. Ei yhtään mitään ylimääräistä sälää nyt kiitos.

Mutta tässä oli minun kokemukseni odotuksesta. Yhdeksän kuukautta on pitkä aika, mutta kaiken sen arvoista. Jos teillä on pelkoja tai muuta mikä painaa mieltä, suosittelen keskustelemaan asiasta neuvolassa. Siellä osataan auttaa. Näin jälkikäteen sanottuna ja viisaampana haluan sanoa sitä samaa mitä minulle hoettiin, yrittäkääpä kuulkaa nauttia raskausajasta! 

Odotusterveisin,

-J