Onko päätös silpoa lapsi yksityisasia?

Exäni on ilmeisesti saanut uuden lapsen. Hän on riemuiten ilmoittanut oikeussaleissa kohdatessamme, miten uusikin tulokas on poika ja miten tuokin vauva tullaan silpomaan. Että hähhähhää, ettepä voi kukaan estää!

Surullista vauvan puolesta. Tuomari jopa vetosi minuun, tietäen kantani asiaan, että jos ja kun keskustelen kyseisen lapsen suomalaisen äidin kanssa, ei rituaalisilpomisista saa puhua. Siitä tulee ikävä mieli, voidaan loukkaantua ja sehän tässä olisikin kamalaa vai mitä. Eikä nyt muutenkaan enää muisteltaisi tuota ikävää oman poikani silpomista, kun mennyt mikä mennyt.

Ajatus on siis se, että päätös silpoa oma lapsensa on ikään kuin yksityisasia, jota ei parane kritisoida. Elämänvalinta, vähän kuten kestovaippailu tai autoilu. Ja se, että vanhemmasta tuntuu kurjalta että oma valinta kyseenalaistetaan, on paljon ikävämpää kuin se, että lapselle aiheutetaan fyysistäkin kipua viiltämällä veitsellä sukuelimiä.

Kuulostaa samalta, miten perheväkivallasta muutenkin on aiempina vuosikymmeninä puhuttu. Onko todella yhä niin, että vanhemman suorittama lapseen kohdistuva väkivalta on yksityinen asia, johon ulkopuolisten ei tule puuttua? Ja jos se on kulttuurilla perusteltavaa, edes viranomaiset eivät sano tai tee mitään uhrin eteen?

Minua häiritsee se ajatus, joka tähän piiloutuu. Idea, jonka mukaan lapsi on vanhemman omaisuutta, vanhemman armoilla, ja vanhemman oikeus lapseen menee lapsen oikeuksien edelle. Ajatus siitä, että väkivalta on ok valinta, vapaus, jonka joku voi vain ottaa. Ja että tuollaista valintaa pitäisi vielä hiljaa kunnioittaa. 

Kunnioitan sitä, jos joku haluaa leikellä tai vahingoittaa itseään, mikäs siinä. Mutta sitä en voi kunnioittaa, että puolustuskyvyttömiä satutetaan. 

Minua häiritsee myös se, että minun tulisi uskoa edelleen lasteni turvallisuus sellaisten ihmisten käsiin, joille lapsen etu, oikeudet ja terveys on toissijaista omien henkilökohtaisten vakaumustensa rinnalla. Sanonpa senkin, että en kykene kunnioittamaan sellaista vanhempaa, joka sallii lapsensa silpomisen.

Päätös luopua esinahasta on esinahan omaavan henkilön yksityisasia, ei kenenkään muun. Sen sijaan lapseen kohdistuvan rituaaliväkivallan määrittely yksityisasiaksi on mielestäni pelkurimaista väkivallantekijän suojelemista. Tässä aiheessa yksityinen on myös yhteiskunnallista. 

Siksi minäkin täällä kirjoitan ”yksityisasiastamme”. Tajusin, että silpomisen perinteellä on niin vahva koskemattomuus ja yksityisyys, että lapsen koskemattomuus kalpenee sen rinnalla. Se pitää kääntää toisinpäin. Niinpä en enää vaikene tästä ”vaikeasta asiasta”, vaan aion puhua esinahoista, silpomisista ja muista muka-monimutkaisista jutuista niin kauan, kunnes niistä ei kehdata enää vaieta.