Sananen rohkeudesta

Vaikea aihe, vaatii rohkeutta. 

Näin sanotaan, kun puhutaan poikiin kohdistuvista rituaalisilpomisista. Olen huomannut, että kyllä, aihe on monelle todella arka, ja myös yhteiskunnassamme vaiettu asia, tabu, jotain, joka koetaan todella vaikeaksi. Niinpä kun tabun ottaa esille ja asian kyseenalaistaa, se nähdään rohkeana tekona. Joistain liian.

Oikeastaan, aiheen ei pitäisi olla niin vaikea. Ydinfysiikan ymmärtäminen on vaikeaa. Miten poistetaan köyhyys, miten estää sodat, parantaa syöpä, ratkaista talouskriisi – ne ovat vaikeita asioita. Mutta mun mielestä siinä, onko ok leikellä lapsen sukuelimiä rituaalin vuoksi, ei ole mitään vaikeaa.

Taaperokin tietää, ettei toista saa lyödä, ei saa satuttaa, ei saa ottaa toisen omaa ilman lupaa. Miksi me ihmiset teemme tästä niin vaikean ja monimutkaisen asian, kun pohjimmiltaan kyse on näin simppelistä jutusta? Älä vie toisen esinahkaa ilman lupaa.. Edes kysymys siitä, että pitäisikö rituaalisilpominen sallia Suomessa ei ole vaikea. Jos periaate on, että väkivalta lapsia kohtaan ei ole ok, ihmisillä on oikeuksia ja ne ovat samat ihonväriin/taustaan/vanhempien uskoon katsomatta, on vaikeaa vain ja ainoastaan puolustella nykyistä tilannetta. Lasten puolustamisesta tässä on tehty mukamas ”vaikeaa”.

Miksi tästä tehdään vaikeaa? Onko kyse pelosta vai tahdon puutteesta?

Mietitäänpä, että vaikka siellä tarhan pihalla jotakuta taaperoa satutettaisiin toisen ihmisen toimesta, häneltä vietäisiin jotain omaa, häneen tehtäisiin jälki, hänelle tuotettaisiin kipua. Mitä tekisivät muut ihmiset vieressä? Entä henkilökunta, jonka velvollisuus olisi pitää huolta, että kaikilla on hyvä olla? Keksisivätkö he selityksiä tilanteelle: se on yksityisasia, siihen on varmaan hyvä syy tuon lyöjän taustassa, se varmaan lyö kuitenkin, ei sille kannata sanoa että tuo on väärin, mutta lyöjällä on nyt hyvä olla, muissakin tarhoissa tehdään näin, kai siitä lyönnistä jotain hyvää seuraa, niin se lyöjä sanoo, se kuuluu asiaan. Ummistaisivatko he silloinkin silmänsä? Laatisisivatko he silloin säännöt, missä ja miten kovaa toiseen saa kajota, miten toisen saa merkitä?

Esimerkki tuntuu ehkä absurdilta, mutta ikään kuin näin nyt tehdään poikien rituaalisilpomisen kanssa Suomessa. Sitä ei haluta nähdä, se halutaan selitellä pois. Siihen annetaan ihan toteutusohjeet (kiitos, STM ja Maire Kolimaa, oikeusministeriö ja kaikki). Siitä maalataan vaikea asia sen sijaan, että vain nähtäisiin hätä, mentäisiin väliin, kerrottaisiin miksi tässä on ongelma ja laadittaisiin sääntö, että ketään ei oikeasti saa satuttaa – vaikka kyse olisi poikalapsen pippelistä.

Pelkurit takertuvat ”mutkuihin” ja ”niinkuihin”. Mutku muutkin, mutku muuallakin, mutku ei se mun kohdalla ollut kamala juttu, mutku sitten ne silpoo kuitenkin, niinku oisko siitä kuitenkin jotain niin suurta hyötyä että voidaan luopua perusarvoista, mutku uskonto, mutku aina on ollut näin, niinku ei me voida. 

Joku sanoi, että ettei siinä ole mitään rohkeaa, että mä puhun tästä. Ei pitäisikään olla. Eikö sen nyt pitäisi olla ihan jokaiselle jo taaperona päähän iskostettu ajatus, että ei saa ummistaa silmiään ja sulkea suutaan, jos toista ihmistä kohdellaan väärin? Että pienempiä pitää puolustaa? Että älä mene mukaan, älä tee väärin vaikka muut tekisivät, ajattele itse. Että äidin tulee pitää lapsensa puolia. Miten näistä ajatuksista on voinut tulla ”rohkeita”?Oi että mä pääsisin henkisestikin niin paljon helpommalta, kun vaan työntäisin pääni siihen samaan puskaan missä niin moni maamme päättäjä, tuomari, Valviran ja Etenen virkamies ja muu pelkuritaho tuntuu viihtyvän. Mutta eikö meidän ihmisten pitäisi osata reagoida vääryyteen vähän fiksummin kuin jollain strutsin selviytymistaktiikalla?

Mun sanomiset ja haastattelut vaan näyttävät rohkeilta, koska tätä aihetta ympäröi niin valtava määrä rohkeuden puutetta.