Boys don’t cry

Mietipä, että rituaalisen ympärileikkauksen uhri hakeutuisi aikuisiällä lääkäriin ja avautuisi ongelmastaan. Lääkärin vastaus olisi ”kestä kuin nainen!” Häntä muistutettaisiin jatkuvasti siitä, miten maailmassa on paljon muitakin naisia, jotka ovat läpikäyneet saman eivätkä nekään valita. Että hänen äidilleenkin on tehty näin, tämä nyt vain on tapana. Trauma on keksittyä, sitä on vain kuunneltu liikaa kauhutarinoita vaaroista. Vika on päässäsi. Ja mitä ne miehetkin sanoisivat, oman kulttuurin miehet kun odottavat, että nainen on leikattu. Nehän voivaat vaikka pelästyä jos oltaisiin luonnontilassa! Elimet ovat nätimmän näköiset leikattuina, hygieenisemmätkin. Ai että seksuaalisuuteen on vaikutuksia? Tarpeeksi hyvin pelittää kuitenkin, lapsia syntyy ja niin päin pois. Koskemattomuus? No, tytön koskemattomuutta loukattiin vain vähäisesti, toista se on miehillä. Jokaisella tulee olla kyllä oikeus päättää omasta kehostaan, paitsi sinulla tyttö-pieni, koska sinulla on nuo tytön elimet joita nyt on ollut tapana typistää. Etkä nyt viitsisi puhua tästä, kun meillä olisi tämä miesten tilanne kuitenkin nyt ensisijaisesti mielessä. Miesten kohdalla kyse on ihmisoikeuksista, naisten kohdalla perinteiden vaalimisesta. Hus ja hys.

Mietipä nyt, että naisen sijaan uhri olisi mies.

Ylläkuvattu tilanne ei ole enää yhtään absurdi ja kivikautiselta kuulostava, vaan todellista totta Suomessa vuonna 2014.

Mies-myytin luominen aloitetaan jo varhain. Kun puhun ympärileikkauksista koskemattomuuden loukkauksina, ihmiset ovat samaa mieltä – karmeaahan se on. Sitten kun he tajuavat, että lapseni on poika, on osalla toinen ääni kellossa: ai no mutta mikä siinä sitten muka on ongelma?

Ihan kuin miehen tulisi jo pienestä pojasta olla niin kova, että altistus väkivallalle on vaan ok osa kasvuprosessia ja siitä ei ainakaan aleta valittaa.

Kun katson lastani, en vain kykene tekemään tuollaista sukupuolittunutta eroa. Näen ennen kaikkea ihanan pienen lapsen, joka itkee, nauraa ja tuntee siinä missä kuka tahansa muukin. Voi kun yhteiskunta, tuomarit ja päättäjätkin näkisivät hänet samalla tavalla tasa-arvoisena yksilönä, eivätkä poikana, jonka kokemasta on turha itkeä.