Odottavan aika on pitkä.

Nimittäin meidän tarinan viimeistä osaa oikeussalifarssissa ei ole vielä esitetty. Odotan yhä tietoa siitä, myöntääkö Korkein oikeus valituslupaa tapauksessamme.

Tapaus on niin mielenkiintoinen ja vaikuttava ihan kansainvälisessäkin mittakaavassa, ennakkocase, että luulisi KO:n olevan innolla korjaamassa poikani oikeusmurhaa. Tai edes käsittelemässä sitä. Mutta tässä on nyt ollut syvää hiljaisuutta pitkään… pahaenteistäkö? Vai tyyntä ennen myrskyä, joka tekee lopun rituaalisilpomisesta Suomessa? Ihan kuin eivät viisaat ihmiset siellä tietäisi, mitä pitää tehdä.

En pidättele hengitystäni, sillä uskoni rakkaan kotimaani viisaisiin tuomareihin on sattuneesta syystä ollut kovalla koetuksella. Minua huolestuttavat myös KO:n presidentin Pauline Koskelon lehdissä antamat lausunnot, joissa hän vihjaa sääntelylle olevan kyllä tarvetta – mutta siis lähinnä niin, että sallittaisiin rituaalisilpominen tiettujen lasten kohdalla, tietyissä oloissa.

Voi Pauline. Sellainen lakihan turvaisi vain tekijöiden oikeudet, sillä yhtälailla lapsen oikeus omaan kehoon ja koskemattomuuteen viedään tapahtui se sitten sairaalassa tai kotona. Sama tyyppi joka lapseni silpoo saisi vain tehdä niin avoimesti. Riski rituaali se silti on. Minä en ole oikeusoppinut KO:n presidentti, mutta jotenkin sitä luulisi että tulisi suojella erityisesti puolustuskyvyttömien lasten oikeuksia, ennemminkin kuin epäeettisiä valintoja tekevien aikuisten. Etenkin, kun Ruotsissa moinen laki on jo havaittu hölmöksi.

Minulla on puhe valmiina. Jos he vain kuuntelisivat tapaustamme.

Odotan oikeastaan kauhulla. Tietoa siitä, naulaako KO viimeisenkin naulan poikani perusoikeuksien arkkuun. Vai saammeko uuden tilaisuuden oikeuteen? Kamalaa joutua itse elämään tällainen trilleri.