Olen saanut palautetta Yle Puheen lähetyksestä. Kuulemma erityisesti se, kun lyhyesti kerroin miten käytännössä lapseni joutui veitsen alle, on koskettanut. Minulle sen muistelu on kaikkein ahdistavinta, mutta kerrataan siis vielä tähän miten Leijonaäiti herätettiin.

Oli synkkä ja myrskyinen marraskuun ilta, josta tuli elämäni mustin yö. Vauvani oli 5 kk ikäinen, ja olin käynyt ensimmäiset kuukaudet kamalaa taitelua lapsen nigerialaisen isän kanssa. Hän painosti minua suostumaan lapsen rituaaliseen leikkaukseen, koska kuulemma niin nyt vain ON PAKKO tehdä ja kaikki muutkin suomalaisäidit ovat kuulemma tajunneet lopulta, ettei vaihtoehtoja ole. Minusta se oli ja on yhä paskapuhetta. Minä taas en voinut kuvitellakaan sallivani lapseni leikkauksen.

Henkinen väkivalta oli äärimmäistä. En muista paljoakaan tuosta kesästä. Olin eristetty omasta perheestäni. Hain tietoa kantani tueksi ja perustelin sitä paitsi ihmisoikeuksilla, myös lääketieteellä. Pyysin, että lapsemme oikeuksia kunnioitettaisiin ja hän saisi itse päättää asiasta. Hain apua neuvolasta, jossa kerrottiin, että vauvani on turvassa tietenkin, koska eihän kukaan leikkele lapsia ilman syytä ja toisen vanhemman lupaa. Lopulta painostus loppui, ja minä luulin että, mies tuli järkiinsä. Miten väärässä me kaikki olimmekaan.

Sinä iltaan meidät oli kutsuttu kyläilemään, mutta mies peruikin tulonsa ja ehdotti voivansa jäädä vauvan kanssa kotiin. Vieraspaikassa minuun iski kamala tunne, paha aavistus, selittämätön kuvotus, joka pakotti säntäämään kohti kotia. Ajattelin, että olin ihan irrationaalinen, mutta jokin vaisto pakotti palaamaan nopeasti vauvan luo. Mies kuulosti puhelimessa muikealta, sanoi vain että minua odottaa kotona yllätys.

Oli jo myöhäistä. Tajusin sen kun kotona mies ei päästänyt minua vauvan luo, ei antanut ottaa syliin. Näin kylpyhuoneessa kuivumassa froteelakanoita – sellaisia, joita laitetaan vaipanvaihtoalustoiksi tai lapsen sänkyyn. Niitä oli siis pesty pikaisesti käsin, verestä, kuten myöhemmin tajusin. Pöydällä oli pullo mansikanmakuista Panadolia.

Mies ilmoitti, että nyt se on tehty. Että nyt näen, miten nämä hoidetaan. Että saisin huutaa ja riehua mutta mikään ei auta, vaan nyt tehty mikä tehty ja minun on pakko se hyväksyä. Että en saisi lähteä asunnosta ennen kuin rauhoitun ja ymmärrän olla sotkematta poliisia asiaan. Kuka helvetti tämän on tehnyt? Kuulemma minulle ei voi kertoa muuta kuin että arvostettu ylilääkäri, suomalainen hieno mies, joka on korkeassa asemassa ja siksi minun on turha huutaa. Ketään ei kuulemma kiinnostaisi, eikä tätä miestä koskaan tuomittaisi mistään.

Maailma hajosi palasiksi. Lopulta lähdin asunnosta vauva haalariin käärittynä ja juoksin pois. Soitin ulkona ääni väristen hätäkeskukseen ja itkin apua, että lapseni on silvottu ja tarvitsen poliisin ja ambulanssin. Hätäkeskuksen päivystäjä tokaisi, että minua varmasti kusetetaan. Että se äijä vaan uhkailee, ei ole totta, onko sillä lapsella muka edes siteitä? Vasta silloin avasin lapsen vaippaa, ja näin paksun tumpun sidosta hänen jalkovälissään. Minun ei ollut tarvinnut edes tarkistaa, sillä alitajuntani oli tiennyt asian jo ennen kuin ehdin kotiin.

Väkivaltarikosyksikön tutkija oli silminnähden järkyttynyt, kertoi että hänelläkin on lapsia. Päivystävä lääkäri ihmetteli sidosta ja sen tiukkuutta. Romahdin lattialle sairaalassa. Siitä alkoi pitkä, pimeä jakso.

Pieni vauvani nukkui seuraavat yöt metalliristikko alavartalonsa päällä, sillä peiton paino oli turvonneille, kivuliaille elimille liikaa. Näky on surullinen, googlaamalla löydät kuvia siitä, miltä näyttää pienen vauvan turvonnut verinen penis, josta puuttuu kokonaan suojaava nahkaosa.

Pikku pisto? Näin se käy

Nyt kerron, miten käytännössä lapsen silpominen Suomessa tapahtuu. Isä oli soittanut kyseiselle lääkärille ja pyytänyt häntä kotiin leikkaamaan vauvaa. Lääkäri tulee. Hän ei varmista isän ja lapsen henkilöllisyyttä, eikä kysy edes koko nimeä tai henkilötunnusta. Hän ei varmistanut äidin nimeä tai suostumusta, koska nigerialainen isä sanoi että totta kai äiti haluaa että lapsi silvotaan ja antoi todisteeksi puhelinnumeron (joka kuului toiselle nigerialaiselle kundille). Lääkäri kertoi myöhemmin, ettei hän olisi voinut päätellä, ettei äiti haluaisi lapselta poistettavan kehonosia, koska on yleistä etteivät äidit kestä katsella tätä ”neulanpistoon” vertaamaansa ”pikkunipsaisua”.  Minusta tämä lähinnä tukee sitä, mitä ex-mieheni tuolloin sanoi muidenkin naisten ”suostumisista”. Myöskään opiskelijasäätiön vuokra-asunto, lapsen ihonväri, suomenkieliset lehdet ja kirjat (isä ei puhunut suomea) tai edes minun valokuvani seinillä eivät olleet saaneet häntä ajattelemaan, että lapsen äidin kulttuuritausta voisi olla erilainen. Puppua, senhän lääkäri tiesi itsekin. Siksi hän lisäsi, ettei hänen asiansa olekaan kysellä operoitavien lapsukaisten vanhempien kulttuuritaustasta tai uskonnollisesta vakaumuksesta sen tarkemmin. Näin silti, että vain juuri noihin syihin vetoamalla hän voi mitekään naamioida suorittamansa törkeän pahoinpitelyn kulttuurisyistä muka-sallittavaksi vanhemman oikeudeksi.

Minusta tuntuu, että koko törkeä teko laskettiin sen varaan, että minä pelkäisin liikaa viedäkseni asian eteenpäin. Tämä strategia nähtävästi on toiminut aiemmin, kun kerran röyhkeyttä siihen riittää.

Koska kyseessä ei ole lääketieteellinen operaatio, ei sen toteuttamisessa huolehdittu tietenkään ”potilaan oikeuksista”: ei kerrottu operaation olevan peruuttamaton, valistettu riskeistä tai haitoista eikä laadittu lain edellyttämää dokumentaatiota. Anestesiaa ei käytetty, sehän voisi olla pikkulapsilla vaarallista. Lapsi on siis hereillä, penikseen pistetään ilmeisesti jotain hammaslääketieteessäkin käytettävää puudutetta. Muuta henkilökuntaa ei ole, joten isä pitää väkisin lapsen paikoillaan. Elvytysvalmiutta ei ole. Koska terveyshistoriaa ei ole selvitetty, on luojan lykky löytyykö lapselta vaikkapa verenvuototaipumusta tai piilevää sydänvikaa.

Sitten viilletään. Irtileikkuu viimeistellään saksilla. En linkitä tähän videota, koska ne ovat niin sairasta katsottavaa. Ja ne on vielä yleensä kuvattu sairaaloissa.

Sairaalassa oli nigerialainen miessairaanhoitaja. Hän tuli pyytämään minulta anteeksi maanmiehensä puolesta, hoiti vauvaani ja kertoi, ettei voi mitenkään ymmärtää tapahtunutta, vaikka tunteekin kyseisen perinteen. Hänestä se oli hulluutta. Muistelen hänen sanojaan yhä usein, sillä hän osoitti, ettei kulttuuritausta pakota ihmistä toimimaan lapsen edun vastaisesti. Kyse on valinnasta.