Sana vapaudesta ja varovaisuudesta

 

Charlie Hebdon tragedia kosketti minua todella enkä saa sitä mielestäni. On hienoa nähdä, miten sananvapaus on saanut tragedian myötä tukea ja puolustajia. Minua vain huolettaa se, missä nämä tukijat olivat aiemmin ja muuttuuko mikään käytännössä. Olemmeko jatkossa valmiita käsittelemään myös uskontoa ja vähemmistöjä sivuavia aiheita satiirin keinoin ja kriittisesti, vai asetetaanko tietyt asiat ja tahot jatkossakin arvostelun yläpuolelle? 

Sanon jatkossakin, koska olen nähnyt miten ”kulttuurisensitiivisyys” ohjaa journalismia ja esimerkiksi lain tulkintaa. Miten monta kertaa olenkaan kuullut toimittajilta, ihmisoikeusasiantuntijoilta ja vaikkapa oikeusoppineilta tällaisia aivopieruja, kun olen keskustellut lasten rituaalisista ympärileikkauksista:

”Tämä on niin herkkä aihe, että emme osaa käsitellä sitä ja tiedä miten kertoa siitä.”

”Tähän liittyy kuitenkin uskonto, eli se pitää ottaa huomioon jos tästä kirjoitetaan. Kunnioittaa uskoa ja perinnettä ja ymmärtää.”

”Aihe on tärkeä, mutta niin herkkä ja vaikea että emme oikein nyt tiedä voimmeko tehdä tästä mitään juttua. Toivottavasti joku muu tekee koska onhan tuo tärkeää joo.”

”Hyvä aihe, mutta herättää kyllä paljon tunteita. Ehkä siis jonnekin muualle?”

”Täähän ei sinällään ole ihmisoikeuskysymys koska tähän liittyy uskonto.”

”Saisiko tätä jotenkin positiivisemmin kerrottua, ettei tule sellaista kuvaa että ei kunnioiteta uskovaisia?”

”Uskomaton tarina ja totta kai tästä pitäisi puhua, mutta en oikein tiedä miten. Ei haastateltavana oikein toimisi terapeutti, juristi, professori tai tutkija vaan jonkun pitäisi itse kasvoillaan rohkaistua kertomaan tästä (omien sukuelimiensä rituaalisilpomisesta) ennen kuin me voidaan tästä puhua millään aspektilla.”

”Miksi uutisessa oli kerrottu väkivaltarikoksen tekijän uskontokunta (kun kyseessä uskontoonsa kuuluva rituaali)? Eiks sitä voi jättää vaan pois, kun yhteisö ei halua että sitä kerrotaan. (vaikka uskonto on nimenomaan motiivi uutisoitavaan tekoon)”

”Vaikka tää sun juttu ei liittynytkään uskontoon, niin kyllä silti me pyydetään muslimiyhteisön ja juutalaisten kommentit ikään kuin vastapainoksi. Ollaan silleen objektiivisia, että onhan noi laki- ja ihmisoikeus- ja lääketiedepointit ihan valideja argumentteja mutta siis yhtä validia on tää että se nyt vaan on uskonto ja tapa niin sitä pitää kunnioittaa.”

”Silpominen kuulostaa tosi ikävältä, niin voidaanko me puhua tästä uskonnollisesta rituaalista lääketieteellisillä termeillä? Se on silleen kulttuurisensitiivisempää.”

”Me keskitytään tässä nyt vaan yksittäisen rikosuutisointiin. Ei viitsi lähteä tutkimaan tätä aihetta kun se on niin herkkä ja vaikea.”

”Ei kuulu meille kyseenalaistaa täällä asuvien muiden kulttuurien tapoja, vaikka lapsia pahoinpideltäisikin niin se on kulttuuria ja sitä pitää kunnioittaa.”

Ai joo ja 45 minuuttia ohjelmasta poimittu helmi, joka kertoo kaiken siitä miten kypsästi jotkut uskovaiset tahot suhtautuvat heihin kohdistettuun kritiikkiin: ”Jos ympärileikkauksiin puututaan, muuttavat kaikki juutalaiset pois Suomesta!” Oi uhoa.

Ja minä kun toivoin, että aiheesta pitäisi pitää ääntä, tarjota tietoa, vaihtoehtoja ja tukea silpomisuhan alla eläville, ja asettaa päättäjiä seinää vasten siitä, miksi lasten pahoinpitely on uskon varjolla ok. Kyseessähän on perustavanlaatuinen, yhteiskunnallinen aihe ja teema, jota pitäisi käsitellä syvällisesti.

Jos joidenkin tahojen vaikeiksi kokemista aiheista ei uskalleta edes kirjoittaa, niin emmekö me ole juurikin polvillamme kuten eilen menehtynyt pilapiirtäjä Charb sanoi?

Charlie Hebdo tuo mieleen Jyllands Postenin julkaisemat Muhammed-kuvat muutaman vuoden takaa. Niillä lehti testasi sanavapautta: saako kaikkia uskonnollisia ryhmiä käsitellä satiirin keinoin ja kritisoida. Testin tulos hävettää minua, itsekin toimittajaa. Kuvista nousi jumalaton myrsky, mutta silti lähestulkoon mikään muu media ei uskaltanut niitä julkaista ”provosoinnin” pelossa. Lopputulema oli konsensus siitä, että ei tehdä osuvaakaan satiiria ja pilkkaa uskovaisista, koska äärihihhulit eivät tykkää. Ketään ei kiinnostanut suojella sananvapautta, vaan silloinen pääministeri Matti Vanhanen oikein pahoitteli kuvien julkaisua ja kilvan kirjoitettiin siitä, miten pitää käsitellä uskoa silkkihansikkain ja kunnioittaa vain uskovaisia. Miten irvokasta, että nyt vasta verilöylyn jälkeen pilakuvien julkaisua kritisoineet muistavat, että onhan se sananvapauskin arvo.

Huumori on mielestäni erinomainen keino käsitellä juuri niitä hankaliksi ja vaikeiksi koettuja asioita. En voi käsittää, että Suomessakin uutisoinnin kommentteja lukiessa joidenkin mielestä itsesensuuri eli menetetty sananvapaus on ihan okei, kunhan jumalaa ei pilkata. En voi ymmärtää, miksi uskonnollisten tunteiden loukkaaminen on vakavampaa kuin muiden tuntemusten. Sellainen ajattelu on tasa-arvoperiaatteen vastaista. Minuakin loukkaavat monet asiat ja mielestäni tyhmät mielipiteet, mutta se nyt vaan on voi voi. Miksi minun pitäisi ottaa lokaa niskaan, mutta uskovaisten ei?

Norjalainen lehti Dagbladet julkaisi taannoin pilakuvan siitä, että lapseen kohdistunut törkeä pahoinpitely on ok, jos sitä perustellaan uskonnolla tai perinteellä. Erinomainen aihe, sillä onhan tämä nyt niin groteskia että tälle pitää jo nauraa. Mielestäni tässä tehdään loistavasti pilaa ennen kaikkea norjalaisista lastensuojelun ammattilaisista ja päättäjistä, jotka haluavat kulttuurisensitiivisyydessään olla suojelematta muihin etnisiin ryhmiin kuuluvia lapsia rituaaliväkivallalta. 

Arvatkaa vaan miten kävi.

The road to hell is paved with good intentions, ja juuri niinhän se menee: kun ollaan liian varovaisia, ei olla enää vapaita. Ja sitten ollaan helvetillisessä kusessa.