Suomessa vanhana perinteenä on ollut, että aviopari on pitänyt oman sukunimensä. Vasta vuonna 1929 muutettiin avioliittolakia niin, että se määräsi naisen vaihtamaan sukunimensä miehen sukunimeksi tai yhdistämään se oman sukunimensä yhteyteen. Juridisesti aviovaimo velvoitettiin käyttämään miehensä sukunimeä vuodesta 1930. Tämä tapa kulkeutui Ranskan, Saksan, Sveitsin ja Ruotsin kautta Suomeen.  Suomessa nainen käytti siis omaa sukunimeään avioliitossa vielä ennen 1930-lukua. Aiempi nimikäytäntö Suomessa liittyi siihen, miten itsenäinen asema naisella oli puolisona. Mitä korkeammalla arvohierarkiassa naisen suvun asema oli, sitä merkityksellisempi oli vaimon oma sukunimi. Sukunimi korosti perimisoikeutta ja vahvisti myös aviomiehen asemaa. Valitettavasti sukunimi on aina määräytynyt valtaa pitävän mukaan.

Kuva: Ossi Nyqvist

Nimipakko poistui Suomessa vuonna 1985. Nainen sai jälleen 55 vuoden jälkeen päättää itse sukunimestään.
Vaikka sukunimensä saa valita vapaasti, valtaosa aviopareista, jopa 70 %, valitsee yhteiseksi sukunimeksi edelleen miehen sukunimen. Vain alle 2 % ottaa naisen sukunimen yhteiseksi sukunimeksi.

Minulle sukunimi ei ole viittaus minuun itseeni, vaan siihen yksikköön, johon kuulun. Sukunimeni kertoo, että olen osa perhettäni Rytköset. Sukunimi on isäni suvun. Ehkä olen ajatellut aina patriarkaalisen yhteiskuntajärjestyksen alaisesti. Minulla ei ole ollut ehkä koskaan kovinkaan tunteellista suhtautumista sukunimeeni. Ajattelen siitä kovin pragmaattisesti ja koen sen käytännöllisenä välineenä.

Nyt avioituessani koen sukunimen linkkinä yhteiselle liitollemme. Siksi me molemmat haluamme yhteisen sukunimen. Samalla koen, että sukunimen ensisijaisuus jouduttaisiin ratkaisemaan ensimmäisen lapsen kohdalla. Jos meillä olisi eri sukunimet, kumman sukunimen lapsi saisi? Nousisivatko samat kysymykset esille? Lukijoiden joukossa on varmasti monia hyviä kokemuksia myös eri sukunimen omaavista avioituneista vanhemmista.

Tasa-arvoisinta on minusta arvioida kaikkia vaihtoehtoja samanarvoisina ja valita omaan elämäänsä käytännöllisin ratkaisu.

Kuva: Ossi Nyqvist

Tulevan aviopuolisoni sukunimi on osa hänen julkista henkilökuvaansa. Hän on toiminut politiikassa jo 10 vuotta ja paikallispoliittisesti nimenä Mäkynen on jo tuttu. Se on siis hänen työkalunsa. Itse olen vasta aloittanut kuntapolitiikassa ja Lahden kaupunginvaltuutettuna. Minutkin saatetaan tuntea erilaisista asioista, mutta pääosin vielä etunimellä, Matias koko nimestään. On tietysti sukupuolittunutta, että naista puhutellaan etunimellä ja miestä sukunimellä. Tämä erottelu näkyy niin mediassa kuin lasten leikeissäkin. Muistan kun ala-asteella puhuttelimme poikia sukunimellä, tyttöjä etunimellä.

Vaikka juridisesti oikeudet ovat avioparilla samat, ei kulttuuri tue todellisuudessa tasa-arvoisesti kaikkia sukunimi-ratkaisuja. Tietysti päätökseen vaikuttaa edelleen voimakkaasti perinteet, kasvatus ja asenneilmapiiri.

Kulttuurisesti olisikin paljon tehtävää, etteivät vain naiset ja tytöt opi ajattelemaan, että oma sukunimi saattaa muuttua vaan myös pojat ja miehet. Kasvatettu kynnys hyväksyä oman sukunimensä muuttuminen on sukupuolittunutta kulttuurisesti. Naissukupuolelle sukunimensä muuttumista romantisoidaan; jo nuorien tyttöjen ystäväkirjoissa ja leikeissä toistuu puheet siitä mikähän on tulevan aviomiehen sukunimi. Feminististä ei mielestäni ole se, että nainen saa miettiä vaihtaako hän miehensä sukunimen, pitääkö “tyttönimensä” vai yhdistelmänimen, vaan tasa-arvoinen rakenne olisi se, että sukupuolesta riippumatta molemmat aviopuolisot joutuisivat pohtimaan nimeään.’

Norjassa asetelmaa on kyetty kyseenalaistamaan rakenteellisesti paremmin kuin Suomessa. Norjassa avioliittoon aikovan tulee erikseen ilmoittaa jos haluaa ottaa miehen sukunimen avioliitossa, Suomessa täytyy ilmoittaa jos haluaa pitää oman nimensä.

Uskon, että kasvatuksella on suuri vaikutus. Feminististä koulutuspolitiikkaa tarvittaisiin asenneilmapiirin muutokseen. Vaikka lainsäädäntöä saadaan tasa-arvoa mahdollistavaksi estävät usein sukupuoliroolit ja asenteet vaihtoehtoisten ratkaisujen tekemistä. Ne parit, jotka ovat ottaneet naisen sukunimen perustelevat ratkaisua usein poikkeustapauksella: harvinainen nimi, naisen taiteilija- tai brändinimi tai muuten erityinen sukunimi. Tavanomaisuutta ratkaisuun ei löydy yhtä paljon kuin miehen sukunimen ottamisessa.

Kuva: Ossi Nyqvist

Vaikka minulla ei ole ollut vahvaa identiteettikokemusta sukunimestäni pelkään, ettei uudesta sukunimestä tule oman tuntuinen tai, että olen toisarvoinen Mäkynen. Olenko Mäkynen vain Matiaksen kautta vai voinko sukunimestä tulla aidosti minun ja minua itseni ja muiden silmissä? Näitä ajatuksia käy läpi varmasti moni vasta-avioitunut sukunimensä vaihtanut. Oma ratkaisuni ei ollut helppo: ei siksi, ettei ratkaisu tunnu oikealta ja perustelulta, vaan tuntuu ikävältä olla osa tuota rumaa tilastoa. Vaikka periaatteellisesti haluaisin olla se, joka tekee toisen ratkaisun koen, että tämä ratkaisu on parempi käytännössä. 

Tärkeintä on se, ettei päätös perustu perinteisiin tai olettamaan siitä, kuinka tulisi tehdä, vaan se nojaa kriittiseen tarkasteluun ja tietoiseen harkittuun valintaan siitä, mitä itse kokee itselleen omaksi. 

Voinko olla feministi edelleen? Uskon, että kyllä. Koen valinneeni minulle sopivimmalla tavalla. Luotan siihen, että teen itselleni mistä tahansa sukunimestä oman. Minun antini näiden rakenteiden purkamisessa on feministinen kasvatus- ja koulutuspolitiikka, sekä tällaisten ajatusten julkinen kirjoittaminen – vaikka vaikealta ja paljaalta se tuntuukin.

Ja jotta tämä ei ihan vakavaa olisi, minuun voi olla jatkossa yhteydessä sähköpostitse:
maria.v.makynen@gmail.com

Lähteet:
http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=2461
https://yle.fi/uutiset/3-7314629