Viime viikosta lähtien on kohuttu “raivoasta lahtelaisesta opettajasta”. Aluksi ajattelin, etten kirjoita asiasta mitään, mutta aihe on minulle merkittävä kahdella tapaa, joten ajattelin muotoilla ajatuksiani. Ensinnäkin koulu on minulle tuttu: äitini on toiminut koulussa opettajana lähes kaksikymmentä vuotta ja olen itsekin opettanut kyseisessä koulussa muutaman vuoden.

Toisaalta, tänä syksynä olen jatkanut toisen, filosofian graduni kirjoittamista. Aiheenani on koulutuksen auktoriteetti ja sen muutos myöhäismodernilla ajalla. Aloitin kirjoittamaan graduani jo vuonna 2012. Tuolloin kiinnostus auktoriteetin tutkimiseen syntyi, kun samalla tavalla kuin nyt, kohuttiin koulujen levottomuudesta ja opettajien ahdingosta sekä kurinpidosta. Silloinkin julkinen keskustelu jakaantui kahtia: niihin, jotka vaativat kovempaa kuria kouluihin ja niihin, jotka pitivät opettajia ammattitaidottomina. Tuolloin opetusministeri Jukka Gustafsson esitti opettajien valtuuksien ja kurinpidollisten oikeuksien laajentamista. En pitänyt ehdotuksia riittävinä ja koin, ettei itse ongelmaa tavoitettu. Kyse ei ole siitä, että opettajilla ei ole välineitä palauttaa kuria koulussa. Ongelma on siinä, että kouluun ylipäätään on tarvetta saada kuria, eikä koululla ole auktoriteettia kasvatuksessa. Koulu on suuressa murroksessa eikä lunasta oikeutustaan nykyisessä informaatioyhteiskunnassa.

Aivan kuten aiemminkin, myös nyt keskustelussa tarraudutaan liian helposti pinnallisiin ratkaisuihin. Kuria lisäämällä ei oppilaiden ja opettajien kohtaamista saada ratkaistua. Kännyköiden näprääminen ja epäkunnioittava käytös ovat oireita. On selvää, että 90-luvulta alkanut jatkuva leikkaaminen koulujen toiminnasta, täydennyskoulutuksesta ja työhyvinvoinnista vaikuttaa opettajien hyvinvoinnin heikkenemisen kautta myös oppilaiden viihtyvyyteen. Tehostettu ja teknokraattinen suhtautuminen koulutukseen saa oppilaat ja opettajat etääntymään toisistaan inhimillisesti, eikä kunnioittavaa suhdetta synny. Kiire, koulun ympärillä vaikuttava eriarvoisuuden kasvu ja vaatimusten lisääminen vain ruokkivat tilannetta.

Yhteiskunnan harppoessa jatkuvasti muutoksen askelia ja informaation saavutettavuuden parantuessa on koulu menettänyt tietoauktoriteettiaan ja merkitystään. Jos tähän ei osata vastata, jää jäljelle merkityksetön läsnäolopakko. Digitalisaatiokiihoksissaan koulutuspolitiikassa on unohdettu, että kouluinstituution haasteet ovat paljon syvällisempiä. Kansanvälisesti verraten suomalaiset lapset viihtyvät koulussa huolestuttavan huonosti. Tulisi miettiä aidosti, mitä koululaitos ja sen tehtävät ovat tässä muuttuneessa yhteiskunnassa. Koulua ei saa pävitettyä konsultoimalla Peter Vesterbackaa mukaansa tempaavista opetuspeleistä. Viihtyvyyden tunne syntyy merkityksen kokemuksesta. Vielä suurempi kysymys on koulun asema kriittisen ajattelun, kansalaisuuden ja osallisuuden kokemuksen sekä omien kykyjen synnyttämisessä. Opetussuunnitelmassa on otettu askeleita tähän suuntaan, mutta todellinen reformi vaatisi enemmän tällä post-faktuaalisella informaatiokapitalistisella ajalla.

Koulutuspolitiikka ei ole pitkään aikaan ollut sivistys- ja kasvatustiedejohtoista, eikä todellista visiointia koulun merkityksestä muuttuvassa yhteiskunnassamme ole tehty sivistyksen tai opettajuuden kehittämisen näkökulmasta. Syvimmillään ongelma on se, että koulutukseen on ruvettu suhtautumaan kuluttajatuotteena ja oppilaisiin asiakkaina. Opettajia ja koulua kohtaan asetaan jatkuvasti odotuksia ja vaatimuksia ostopalveluna sen sijaan, että annettaisiin koulutuksen asettaa yhteiskunnalle vaatimus tiedostavien kansalaisten kasvattamisesta. Viimeisin esimerkki tästä on varhaiskasvatusoikeuden rajaaminen; asiantuntijat ovat sitä mieltä, että yhdenmukainen varhaiskasvatus olisi kaikille tärkeä pohja, erityisesti heikommasta sosioekonomisesta taustasta tuleville (mm. työttömien vanhempien lapsille), mutta hallitus on päättänyt rajata päivähoito-oikeutta kuluttajalogiikalla – ei lasten tai kansalaisuuden edun näkökulmaan pohjautuen.

Jos luokkahuoneessa ei koeta merkityksellisyyttä, ajaa pelkkä läsnäolopakko oppilaat levottomuuteen, josta mobiililaiteet tuovat pakokeinon. Parhaimmillaan koulu voisi kuitenkin olla uusien asioiden oppimisen ja kokemusten paikka ja opettaja siihen ohjaava kykyjä mahdollistava toimija. Tällainen auktoriteetti saavutetaan kuitenkin vain merkityksen kokemuksen kautta. Kuten suomalainen kasvatusfilosofi J.A. Hollo kauan sitten totesi, auktoriteetti on menetetty siinä vaiheessa, kun opettaja joutuu turvautumaan kurinpidollisiin toimenpiteisiin. Keskitytään siis koulutuksessa rationaalisen auktoriteetin rakentamiseen.