Huomenta!

Hyvää maanantaista aamupäivää! Kirjoittelen tässä pikaisesti luku-urakkani ääreltä. Poika lähti mamin ja faarin mukana maalle pariksi päiväksi, minä seuraan heitä sitten keskiviikkona. Tehtiin tällainen ratkaisu, että saisin keskittyä viimeisiin kouluhommiini, joita olen stressannut ihan hirveästi, ihan 24/7 muutaman päivän ajan. Tässä olisi vielä pari viikkoa puserrettavaa ja ihan älyttömästi hommaa, ja tämä helpottaa ihan tosi tosi paljon. Laskeskelin, että tämän avulla olisin sitten astetta ei-stressaantuneempi mutsi toukokuun loppupäivät.

Mutta mutta. 

Kuuluuko tuntua puristavalta koko ajan, kuin jotain puuttuisi? Kuinka tässä nyt kuuluisi keskittyä? Ihan kaamea ikävä jo nyt.

Ja onko ihan normaalia purskahtaa itkuun jos kuvakirjassa on seuraavanlainen aukeama?

Luvatkaa kaikki seuraavalla kirjastoreissulla katsella läpi Marie-Louise Fitzpatrickin kuvakirja  Pieni kulkija. Olisi muuten aivan loistava lahjaidea kaikille pienille ihmisille, tai sitten myös isommille.

Tässä olisi siis tarkoitus kirjoittaa aika monta liuskaa tiukkaa analyysia ja kahlata pari kirjaa. Mitä enemmän saan nyt tehtyä hommia eteenpäin, sitä nopeammin pääsen viettämään kesälomaa poikani kanssa. Kokeilen nyt lukemista ensin kotona niin koirallakin olisi seuraa, mutta jos keskittyminen vähäänkin herpaantuu ja esim. siivoaminen, facebook tai lily alkavat kiinnostaa, kipitän suorinta tietä yliopistolle. (Eli jos lähettelen teille kommentteja täällä päiväsaikaan, vastatkaa heti että ”mars yliopistolle sinä aikasi väärinkäyttäjä”).

Sen verran breikkiä ajattelin pitää että etsin jossain välissä kaupungilta mekon itselleni ystäviemme lauantaisiin häihin.

Tsemppiä kaikille muille kevään loppukirien kanssa kamppaileville! Tähän vielä aerobicmainen ”kyllä me pystytään” -karjaisu!