Voihan hampaat…
Äsken d-vitamiinia antaessani metallilusikan kilahdus paljasti syyn muutamalle hyvin levottomasti nukutulle yölle, vesihanamaiselle kuolaamiselle, ”ja minähän en nuku”-itkukohtauksille päikkäreiden yhteydessä, tissiraivareille ja tänään vuotamaan alkaneelle nenälle. Pienen pieni ylähampaanpoikanen on tämän kaiken takana.
Vauvalle puhkesi kaksi alahammasta jo kuukausi sitten, ja minä ihmettelin että mitä se kaikki kohu hampaiden puhkeamisesta oikein meinaa.
”Ai miten niin hampaidentulo muka rankkaa, no onhan toi nyt jyrsinyt leluja vähän enemmän mutta muuten en ole huomannut koko asiaa”.
Unohdin kai koputtaa puuta, nimittäin tässä sitä nyt ollaan. Voi pientä, taitaa tuntua tosi inhottavalta. Anoppini epäili joskus vanhan kansan mukaisesti, ettei vauvan keuhkot vahvistu kun ei hän pahemmin itkeskele. No nyt ainakin vahvistuu sitten.
Jos jollain on joku mahtava vinkki kuinka helpottaa hampaidentulosta kärsivän vauvan oloa, otan neuvon enemmän kuin kiitollisena vastaan! Viilentävät purulelut eivät tunnu ainakaan tepsivän…