What a feeeeeling!

Näin lauantain kunniaksi tarjoilen teille ihan itse vessan peilin kautta kännykällä napatun kuvan hikisestä ja meikittömästä bloggaajasta (ja sotkuisesta kylppäristä). 

Tämän laatukuvan kautta näette kuitenkin yhden jutun joka on liimaantunut kasvoilleni: kestohymy! Ja syyn  voi ehkä vaatetuksestani arvata, jep -olen vihdoin alkanut taas käymään jumpissa. Uskaltauduin tänään (liian) pitkän tauon jälkeen bodycombat-tunnille.

Liikuntataukoni alkoi oikeastaan 2011 heinäkuussa, pari viikkoa sen jälkeen kun raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Pari kuukautta kestäneen oksentamisen, sohvalla makaamisen ja piimä&mehujää -ruokavalion jälkeen kroppani oli niin heikossa kunnossa, että en voinut enää jatkaa liikuntaharrastustani normaaliin tapaan. Ajattelin että en lannistu, vaan menin rauhallisemmille syviä lihaksia huoltaville bodybalance-tunneille. Kunnes selkääni iski noidannuoli, josta parannuttuani jalassani oli veritulppa-epäily. Niinpä laitoin kuntosalijäsenyyteni hyllylle, ja vasta loppuraskaudesta pääsin tekemään pitkiä lenkkejä koiran kanssa ja muutenkin taas vähän liikkeelle. Sitten tuli vauva, ja mitä kauemmin vain pitkistä kävelylenkeistä muodostuva liikuntarutiinini kesti, sitä suurempi kynnys kasvoi jumppaan lähtemiselleni.

Ja mistä tämä typerä kynnys johtui? No supisuomalaisesta noloudesta. Ajattelin, että koska en varmaankaan jaksa hyppelehtiä entiseen tapaan, sekä lihasteni tilalla on lähinnä pullataikinaa kiitos liikuntataukoni, en oikein kehdannut mennä salille. Kuvittelin, että minun olisi aloitettava hidastempoisista jumpista, ja niinpä aloin keksiä toinen toistaan nerokkaampia tekosyitä salille lähtemisen estämiseksi (ja välillä ei vaan ihan rehellisesti jaksa).

Nyt minulla on takana vasta muutamia zumbatunteja, bodypumppeja (minimipainoilla) ja tänään vihdoin lempparini combat takana, mutta kroppa kiittää jo nyt endorfiinihumalalla ja hymy on herkässä. Minä siis tein sen, voitin tekosyyni ja supernaurettavan ”en kehtaa enkä kuitenkaan pysty/jaksa”-angstini, wuhuu!