Lempeitä lättyjä, pöhköjä pelkoja
Tänään meillä oli vohvelisunnuntai. Vohvelisunnuntaillehan ei tarvitsisi olla mitään erityistä syytä, mutta tänään meillä oli, nimittäin oltiin taas koko perhe kasassa. Siinä syytä kerrakseen, sillä poikani yökyläilyreissu vanhemmillani venähti aiottua pidemmäksi isovanhempien kaapatessa pojan eilen Muumimaailmaan. Minä ehdin jo haljeta ikävästä. Yhdessäolon kunniaksi kuunneltiin PMMP:n Puuhevonen-albumia (joka on muuten sellainen lastenlevy, jota aikuinenkin jaksaa kuunnella) ja laitettiin pöytään vohveleita, vadelmahilloa ja tietysti kermavaahtoa.
Siellä se pieni nyt nukkuu ja sen hiukset tuoksuvat vanilijasokerilta iltakylvystä huolimatta. <3 Aina jos teen keittiössä jotain, joka vaatii jauhojen ym. kuiva-aineiden sekoittamista, työntyy viereeni päättäväisesti tuoli jolle kiipeää pieni apulainen. Olen alkanut jopa leipomaan hieman useammin ihan sen vuoksi, että se on pojasta niin hauskaa.
Ikävä ehti kyllä olla jo sellaista laatua, että nyt taitaa kyllä mennä pitkä aika ennen kuin poika pääsee seuraavaksi yökyläilemään.
Tänään sattui jotain, josta halusin tulla teille kirjoittamaan. En tiedä olenko aiemmin maininnut blogissani aivan älyttömästä araknofobiastani ja siitä, kuinka yritän nykyään kärsivällisesti työstää sitä. Olen pelännyt hämähäkkejä aina. Joskus ehkä kymmenen vanhana olin teipannut vanhempieni kauppareissun aikana vierashuoneemme ovet maalarinteipillä kiinni nähtyäni huoneessa hämähäkin. Olen viettänyt monta unetonta yötä nähtyäni huoneessa aiemmin inhottavan vierailijan. Trooppisissa maissa joutuu matkaseurani tarkistamaan hotellihuoneet ja vessat ennen kuin astun niihin. Kun näen hämähäkin, reaktioni on aivan järjetön. Huudan, pakenen tai jopa itken. Kyllähän minä tiedän, ettei Suomessa asustelevat hämähäkit ole vaarallisia, mutta pelkoni ei perustukaan millekään järjellä selitettävälle. Reaktioni hävettävät minua, mutta en vain voi niille mitään.
Paitsi että nykyään olen alkanut voida niille jotain. Olen opetellut ulkona sietämään hämähäkkejä, ja sellaisen nähdessäni saatan mennä jopa katsomaan sitä lähempää ihan itseäni testatakseni. Olenkin päässyt tämän avulla aivan uuteen pisteeseen, jossa ulkona en tunne enää melkein mitään hämähäkin nähdessäni. Ajattelen vain, että se on siinä ja minä tässä, ja niin meillä on molemmilla oikeus olla. Ajattelumaailmani ei vain millään veny vielä sisätiloihin asti. Sisällä tunnen olevani suljetussa tilassa hämähäkin kanssa, ja että se voi piileksiä ja tehdä pesiään minne vain. Minun onkin ollut pakko valmistaa itseäni tilanteeseen, jossa kohtaan hämähäkin meillä kotona poikani kanssa.
Tänään se sitten tapahtui. Pojan kylpyhetkenä ammeen vieressä kipitteli muutaman sentin kokoinen hämähäkki. Tunsin henkeni salpautuvan, mutta sain kerättyä itseni niin, että kutsuin mieheni rauhallisella äänellä paikalle. En halua näyttää paniikkia lapsen edessä (tai aivan kaikkein viimeiseksi haluaisin siirtää oman pelkoni lapseeni), mutta tuo tunne voi ottaa hyvin helposti vallan. Nyt poika ei tainnut edes tajuta tilannetta, kun mies vain vei vähin äänin hämähäkin ulos ja minä pidätin hengitystäni. Todella iso voitonaskel minulle. En olisi ikinä uskonut, mutta haluni pitää malttini poikani edessä otti vallan pelostani.
Nyt kaipaisin todella kipeästi muiden kokemuksia fobian selättämisestä. Tai ihan vain vertaistukea älyttömistä peloista. Ja miten te olette onnistuneet käsittelemään pelkojanne lapsen edessä?
Ps. Kälyni ja anoppini kertoivat äskettäin, kuinka olin aivan viimeisilläni raskaana istuskellut sohvalla, jonka yläpuolella oli kävellyt hämähäkki, siis aivan minun pääni vieressä. Molemmat olivat purreet kieltänsä ja pelänneet minun huomaavan hämähäkin, sillä synnytykseni olisi luultavasti käynnistynyt välittömästi tuon hämähäkin nähtyäni! :D