Valmiustila ja kärsivällisyysharjoituksia
Olin aikeissa aloittaa oikein kunnon valituspostauksen, se olisi alkanut kutakuinkin näin: valivalivalivali mun selkä, valivalivalivali näitä supistuksia, valivalivalivali milloinkohan vauva syntyy, valivalivalivali. No, sitten päättelin, että ehkä ketään ei kiinnosta yksityiskohtainen valitus raskausvaivoistani ja päätinkin kirjoittaa siitä, kuinka vaikeaa on hioa kärsivällisyyttään. Sen veikkaan olevan tuttua monelle ainakin joskus, odotti sitten puhelua työpaikasta, tärkeän tentin tuloksia, tai sitten synnytystä (huutomerkkejä, monta). Kuinka vitsin vaikeaa voikaan olla jouten tai sitten vaihtoehtoisesti keskittyä mihinkään, kun joka ikinen ajatus sisältää vain spekulaatioita toisensa perään ja tilanteesta riippuen tekisi vain mieli vilkuilla kännykkää, ravata postilaatikolla tai sitten kuulostelee toiveikkaana kroppaansa?
Minä en ole yhtään hyvä näissä tilanteissa. Monessa asiassa omaan oikeat lehmän hermot: paniikkitilanteissa olen usein niiden rauhallisimpien joukossa ja keskityn pitämään muutkin rauhallisena. Tämä tulee ilmi myös pienemmissä yllättävissä tilanteissa: esimerkiksi jos juhlamekon kylkivetoketju hajoaa viisitoista minuuttia ennen läheisten hääjuhlaa eikä vaihtomekkoa ole, niin pyydän tasaisella äänellä äitiäni neulomaan vetoketjukohdan kiinni päälleni ja heitän jakun harteilleni. Mutta tällaisissa tilanteissa, kun odotan jotain suurta ja mullistavaa, muutun täysin malttamattomaksi ja hermoni kiristyvät. (Yliopistoon hakiessani vietin tulosviikon illat päivittämässä hyväksyttyjen sivua, ihan siltä varalta, että tulokset olisivatkin tulleet jo aiemmin). Kauppajonot tai autoruuhkat kestän täysin hiiltymättä, mutta epätietoinen odottaminen ei todellakaan ole minun juttuni.
Tässä sitä kuitenkin ollaan isovatsaisena, vastailemassa ”onko mitään merkkejä”-kysymyksiin sairaalakassi pakattuna ja varavaatekerta auton takakontissa äkillisen lapsivesien menon varalta. Joka päivä teemme suunnitelman pojan hoidon ja koiran ulkoiluttajien suhteen, jos synnytys tänään käynnistyykin. Tänään laitamme poitsun setänsä mukana mamilaan ihan sen vuoksi, että huomasimme jokaisen tukiverkoston palasen kaikkoavan ensi yönä pois Pirkanmaalta. Ihan vain varmuuden vuoksi. Tässä ollaan nyt niin ”hälytysvalmiudessa”, että luulen bebenkin ahdistuvan ja päättävän pysyä vatsassa vielä jonkin aikaa kaikista ennakkomerkeistä huolimatta.
Olenkin nyt kääntänyt ajatukseni siihen, että miten tätä kärsivällisyyttä voisi opetella. Ehkäpä elämällä ihan niin kuin tässä ei mitään synnytystä odoteltaisikaan? (Joka olisi toki helpompaa ilman näitä miljoonaa vaivaa muistuttamassa asiasta). Tekemällä ihan piruuttaan suunnitelmia tuleville päiville? Tälle illalle taidetaan varata leffaliput, mitäs sitä sitten huomiseksi keksisikään. Ehkä avainsana onkin lähteä pois kotoa, ulos kevätkaduille hengittämään kaupunkia ja katupölyä, siristelemään auringossa. Joo, niin minä taidan tehdä.
”Äitin masu näyttää ihan ilmapallolta! Hahaha! Ei kun sittenkin jumppapallolta!” -poikani 3v
Aurinkoista viikonloppua!