2015, olitpa aikamoinen
Vuosi 2015 alkoi hi-taas-ti. Vaapuin suuren vatsani kanssa, kärsin sukkapuikkovihlaisuista (sana, jonka opin valitettavasti heti vuoden alussa), supistuksista ja lopulta hautauduin erään pelästyttäneen Tays-reissun jälkeen sohvalle tyynykasan kanssa. Minun tehtäväni oli ottaa rauhallisesti, eli katsella ikkunasta kuinka männyissä oli vettä ja lunta ja jäätä, joskus auringonsäteitä ja usein harmaata. Aika tuntui kuluvan ihan eri tahtiin kuin muilla ja yliopisto oli yht äkkiä maailma, johon minä en supistelevan vatsani kanssa kuulunut: ilmoitin opettajille, että palataan asiaan 2016. ”Tämä kaveri taitaa tulla aikaisemmin”, ”Onhan teillä jo kaikki vauvaa varten valmiina”, ”Kunhan nyt päästäisiin turvallisille viikoille”. Tuli kevät, mutta ei vielä vauvaa ja sain alkaa taas elää normaalisti. Oli mekkobileet, vauvakutsut ja poikamme 3-vuotissynttärit, päivystäviä isovanhempia ja kamala vatsatautiepisodi. Olin jo niin valmis, kun neljä pitkää päivää lasketun ajan jälkeen huhtikuun alussa tyttö vihdoin tuli pikaisella toimituksella maailmaan.
Yhtäkkiä koko kevään odotuksen pitkäveteisyys ja kipeys oli merkityksetöntä, oli vain täydelliset kurttuiset linnunsormet sormeni ympärillä ja ahnas vauvansuu rinnalla. Niin paljon rakkautta. Tuli inhottava rs-virus ja huolesta lähes lukkoon puremani leuat, kauniit ristiäiset, vauva-arki. Reipas isoveli.
Tuli kesä, kylmä meri-ilma, kesälomareissut, nukkumattomia valoisia öitä, maalaismaisemat, verkkainen päivärytmi, huvipuistoissa pillimehuista sokerihumaltunut pojankoltiainen mustelmajalkoineen, väsymys, ekat hymyt, hampaat, kääntymiset, naurut ja leikkipuistojen penkeillä kantorepussa hyssyttelyt. Sukulaisia ja ystäviä, katettuja kahvipöytiä, jätskiä ja kukkaservettejä. Kesä on pätkäunien huurruttamassa muistissani onnellinen ja hapuileva aika, vaikka silloin taisikin olla myös kylmää, vesisadetta, hyttysiä ja väsymyspäissä paiskaistuja ovia. Ei muistella kuitenkaan niitä, vaan iloitaan siitä, että meillä oli aina keittiön pöydällä joko takapihalta napsaistuja kukkia tai vieraiden tuomia (”Täytyy tehdä aina vain vauvoja, että saadaan koti täyteen kukkia”/ Elina 06/15 vauvakuplassaan)
Vähäunisuus alkoi syksyllä näyttäytyä perheemme elämässä jo aika kunnolla: elin jonkin aikaa arkea minimipanoksella tukka takussa, laitoin kaukosäätimen jääkaappiin, jouduin tarkistamaan kirjoitetaanko niinpä vai niimpä ja kokkasin pelkästään parin päivän keittoja, että voisin nukkua päiväuniajat itsekin. Syksystä en osaa sanoa oikein mitään, sillä aivan rehellisesti sanottuna en muista. (Instagramista kurkkasin, että olimme kavereiden häissä ja Tallinnassa, mutta siinäpä muistijälkeni.) Unisesta äidistä huolimatta vauva kasvoi ja muuttui yhä enemmän omaksi persoonakseen, alkoi ryömiä ja istua ja rakastamaan vesimelonia.
Keskellä syksyä ja muistilistojen varassa pyörivää arkea, sain mieheltäni puhelun, jonka jälkeen meidän vuosia kypsyttelemät ”olisi joskus kiva”-suunnitelmat alkoivat etenemään vauhdilla. Kartata etsittiin Etelä-Carolina, sitten Rockhill ja kuuntelin päivisin ruokaa tehdessäni Lotta Stenroosin Kirjeitä Amerikasta*. Huomasin eräänä päivänä olevani keskellä meren taa lähteviä pahvilaatikoita ja että sydäntäni puristi jo valmiiksi ikävä rakkaitamme kohtaan. Silti sieltä reunalta kurkisti myös tuttu seikkailunnälkä. Minun kotini olisi aina siellä, missä nämä omanikin, kyllä me sen sillekin mantereelle tekisimme. Ja kuten yleensä kun alkaa tapahtua, niin alkaa tapahtua myös kaikkea kummaa: saimme esimerkiksi joulunviettokutsun naapuriosavaltiossa asuvan mieheni puolen sukulaistädin luokse, kenestä mieheni ei ollut ennen tiennytkään. Ajatelkaa nyt, kaikista Yhdysvaltojen viidestäkymmenestä osavaltiosta juuri kolmen tunnin ajomatkan päästä löytyykin sukulaisia, sattumaa?
Enpä olisi tammikuun pitkinä tunteina arvannut, että meidän nelihenkinen perheemme olisi loppuvuodesta täällä, amerikkalaisessa syvän etelän pikkukaupungissa. Että minä en palaisikaan vielä yliopistolle, vaan tutustuisin alueen preschool-valikoimaan, yrittäisin napata kiinni nopealla etelän aksentilla muodostuvista lauseista, että minä olisin se ulkomaalainen, joka ei tunne ketään mutta joka yrittäisi hymyillä leikkipuistossa kuin sanoen, että pliis jutelkaa kanssani. Kuinka tulisin kulkemaan joulukuussa teepaidassa ja rakastuisin etelän talven lempeään tuuleen, övereihin jouluvaloihin lämpimissä illoissa, suunnittelisin viikonloppureissuja kaupunkeihin, joiden nimet vasta ovat käyneet tutuiksi: Savannah, Charleston, Myrtle Beach. Että tyttäreni sanoisi äiti ja nousisi seisomaan ensi kerran uuden maan asukkaana.
Vaikka kuluneet kolme viikkoa ovat olleet osittain myös rankkoja, ovat ne myös hitsanneet perheemme entistäkin tiiviimmäksi paketiksi. Jokaisen ajoittaisen koti-ikävän on annettu tulla jos on tullakseen, tuotu Fazeria kahvin kanssa vuorotellen hänelle, jolle sille on tarvetta esiintynyt. Meillä on mieheni työkaverin lainaama joulukuusi, jonka muovisille oksille poika on onnellisena ripustanut kimaltavia palloja, kultaisia keinuhevosia ja yhden jääkarhun sen jälkeen, kun hän ehti jo olla vähän surullinen, kun meillä ei ollut joulukoristeita. No nyt on, ja auton takakontista löytyy pari Ryhmä Hau-aiheista yllätystä jääkarhukoristekuusen alle aattoaamuksi.
En olisi silloin vatsoineni tammikuussa arvannut, että toivotan teille hyvää ja rauhallista joulua täältä etelästä. Kiitos, että olette olleet reissussa mukana! <3
Instagram: @lentoaskeleita / Facebook
(*suosittelen kuuntelemaan, jos etelän meininki kiinnostaa, löytyy Areenasta)